Blogi

Orval, juustoa ja trappistipanimoita

img_2826

Kyseessä on Orval-aiheinen yhteispostaus olublogistien toimesta ja samalla kellonlyömällä. Joulun aika sattui sopivasti, joten oli helppo lyödä kärpäsiä yhdellä kertaa: Osta jouluksi useampi juusto ja käytä niistä siivut paritteluun Orval-lestin kanssa. Melkein siitä kulmasta kirjoitus syntyikin. Sillä kun joulun alla katse kohtasi Spencer Trappist Alen (6,5%) Alkon hyllyssä, salamana orastavaa uutta suhdetta ei voinut olla kokeilematta. Ja käsillä olleeseen trappistiteemaan liittämättä.

Vieraileva tähti – Massachusettslaisten munkkien Spencer Ale

Ensimmäinen Euroopan ulkopuolella sijaitseva trappistimunkkien panimo, Spencer Brewery, kertoo oluitaan saatavan kotiosavaltiostaan, New Hampshirestä, Ohiosta, Belgiasta, Ranskasta ja Espanjasta. Jummalleission, propsit Alkolle nyt, siellähän joku on ollut todellakin hereillä, kun ihan tosta vaan helsinkiläisen paikallisalkon hyllystä tätä olutta pystyi bongaamaan! Jos kukaan alkolainen koskaan tätä lukee niin voi välittää kiitosta ja kunniaa osto-osastolle. Toki vain tämän tapauksen osalta tällä kertaa.

Oivallettuaan tuolla Bostonin liepeillä, että bisseä kannatta ryhtyä panemaan olivat jenkkimunkit saaneet vahvat suositukset Euroopan veljespanijoilta: 1) rakenna state-of-the-art tasoinen panimo, 2) palkkaa panimoinsinööri ja 3) viiden ensimmäisen vuoden ajan tee vain yhtä olutta. Viisaita sanoja. Kertovat, että markkinoille tullessaan olivat tehneet yli 20 koe-erää. Erien määrä vaikuttaa todella pieneltä markkinapaikalle mennäkseen, kun miettii paljonko kotipanijatkin oluita tekevät. Kolmannen ohjeen perusteella on syytä olettaa, että nuo parikymmentä batchiä ovat olleet yhtä ja samaa olutta. Näin ollen homma rupeaa vaikuttamaan edes hieman uskottavammalta. Olivathan heti aloittaessaan hypähtämässä suoraan olutbrändimaailman huipulle. Nähtävästi loppuun asti viiden vuoden kehotusta eivät ole malttaneet seurata, koska ensimmäiset alet tulivat myyntiin 2014 alussa ja jo 2016 panimolla on valikoimassa myös lager ja IPA. Kelatkaa – Trappisti IPA – how cool is that!

Menkööt näin babytrappisti (per. 2014) senioritrappistin (per. 1931) rinnalla maistoon. Vastoin kaikkia historiaa havisevia mielikuvia Orvalinkin panimo on perustettu kuitenkin vasta 1931. Mihin kuvitelmiinsa tässä nyt enää voi luottaa? Komeesti ilman tuon pidempää oluenpanohistoriaa on Orval hyödyntänyt munkkiteemaa positiivisen perinnemielikuvan rakentamiseen. Markkinointirespektiä aivan prkleesti tästäkin suorituksesta.

Molemmat näistä trappistiluostareista ovat muuten aloittaneet oluen panon rahantarpeessaan. Joko vanhojen rakennusten korjaamista varten niin kuin Orvalin keississä on, tai kuten spencerläiset ilmaisevat: ”When the time came to re-chart the economic path for the monastery’s future, the idea of a brewery gained traction.” Hell yeah, that’s one expression for the American way of monkery.

Olisin varmasti Spenceriä maistanut, vaikkei tuo Orval-iloittelun kanssa olisi lähimaille osunutkaan. Hintaa tällä uudella ystävällä tosin on sen verran (7,07€ pullo eli 21,45 €/l), että saa olla aika sairaan hyvää lisää ostaakseen. Kohta nähdään. ”Lievää” vetoapua alusta pitäen ovat myyntiinsä saaneet aidon trappistileiman avulla. Tai siis sertifikaatin, kuten trappistiyhdistys asiansa muotoilee. Tarkoittaa mm. sitä, että oluen tulee olla valmistettu samassa luostarissa, joka sitä markkinoi.

Alkon mukaan olut on ”kullanruskea, samea, runsasvaahtoinen, täyteläinen, keskiasteisesti humaloitu, mallaskeksinen, kuivahedelmäinen, kermainen, hunajainen, mausteinen, tasapainoinen.” No joo, kuvailevia termejä on siinä reilu setti. Millään näistä ei tietenkään ollut mitään vaikutusta siihen, että oluen ostin. Vain sillä oli, että tämä on päässyt joukkoon tummaan. Nyt mietityttää, voiko laajeneva trappistibrändi koskaan kokea arvostusinflaation. Ei se ihan heti näköpiirissä ole.

img_2806 img_2807

Spencer Trappist Ale (6,5%). Parasta ennen 08/2019. Tulikohan tämä nyt nykäistyä turhan varhain. Ei voinut mitään, maistettava oli. Tummemman puoleinen vaalean ruskea väri, sameaa, valkoinen aluksi runsas puolikestävä vaahto, josta osa jysähtää lasin reunaan ohueksi kuplikkaaksi vaahtopanssariksi. Kylmänä antaa vahvaa yrttistä tai mausteista aromia. Itse asiassa hieman häiritsevä sävy omaan nenään, mutta voipa tuota sanoa ihan vaan omaperäiseksikin. Maussa aromi miksautuu kepeään mutta varmaan maltaiseen otteeseen. Keskitäyteläinen silti kevyt miellyttävä suutuntuma, jota ryydittää tuo monista muista aleista erottava yrttismausteisuus-tekijä, hiipuen hiljaa nielaisun jälkeen.

img_2814

Jos otetaan Alkon luonnehdinta vertailukohdaksi, niin aika paljon jää niistä termeistä itseltä löytymättä. Ei nyt välttämättä juuri tässä tapauksessa korostu, mutta toisinaan tulee oluiden tuotekuvauksissa mieleen niiden ylikuvailu. Tai sitten oma havaintokyky vaan on robusti putkimakuaisti eikä niinkään nyanttisen tippaleipämakuaistikas.

Joka tapauksessa on iso fakta, että samankin oluen ominaisuudet riippuvat paljon nautintalämpötilasta. Tällä kertaa se sattui olemaan 14 astetta. Paitsi että viimeiset siivut lasillisesta vetäessään lämpö oli ehtinyt kohoamaan 21 asteeseen. Siinä vaiheessa edellä löytynyt tuoksun häiritsevä sävy oli poistunut, ja juoma oli peruspiirteineen ja muutenkin kaikin puolin miellyttävä nauttia. No ehkä hiilihapot olivat karanneet, mutta muu karakteeri on tässä oluessa sitä tasoa, että moista seikkaa hädin tuskin huomioi.

Kotiolutharrastajan arvio oluesta: Panisin

Ostaisinko toisen kerran tähän hintaan: Joskus harvoin

img_2819

 

Välispiikki trappistiluostareista

Trappistioluita on nykyään jo 11 luostarilla, joista eniten, vanhimmat ja tunnetuimmat on Belgiassa. Panimoiden määrä tuntuu olevan kasvussa 2010-luvulla vilkasta vauhtia ja lisäpotentiaaliakin siihen on, koska kansainväliseen trappistiyhdistykseen kuuluu 20 luostaria. Niistä sijaitsee Belgiassa 11 kappaletta, Hollannissa 3, sekä yhdet kappaleet Itävallassa, Saksassa, Ranskassa, Italiassa, Espanjassa ja Yhdysvalloissa. Minkä lisäksi vielä löytyy yli 150 trappistiluostaria ympäri maailman.

Olutta valmistavat trappistiluostarit:

  • Rochefort, Belgia (per. 1595)
  • Westmalle, Belgia (1836)
  • Westvleteren, Belgia (1838)
  • Chimay, Belgia (1850)
  • De Koeningshoevenin La Trappe oluet, Hollanti (1884)
  • Achel, Belgia (1998)
  • Engelszell, Itävalta (2012)
  • De Kievitin Zundert olut, Hollanti (2013)
  • Spencer, Yhdysvallat (2014)
  • Tre Fontane, Italia (2015)
  • Mount Saint Bernard Abbey, Englanti (2018)

Edellisten lisäksi on olemassa ranskalainen Mont des Catsin trappistiolut. Tosin se ei sertfikaatin ehtoja täytä, sillä se valmistetaan Chimayn panimossa. Melkein kuin kiertolaistrappistipanimo. How weird is that.

Useimmat trappistipanimot sijaitsevat valtakunnan rajan tuntumassa. Tällekin ilmiölle joku selitys lienee. Spencer jää oletusnäkymän ulkopuolelle, mutta sekin sieltä löytyy jos raahaa karttanäkymää Atlantin yli.

Hämmentävän selkeästi näyttäisi Rochefort hakkaavan muut trappistiluostarit oluthistoriansa pituudessa. Kiva silleen, että mielikuva trappistioluiden pitkästä historiasta näyttää pitävän siinä kohtaa kutinsa. Oluttradition pituudessa saksalaiset luostarit vievät sitäkin pitemmän korren. Julistavathan itsensä vanhimmiksi yhä toimiviksi luostaripanimoiksi Weihenstephan (per. 1040) ja Weltenburger (per. 1050).

Kaikki perustamisvuodet edellä viittaavat oluen panon aloittamiseen. Trappistienkin luostaritouhut muutoin voivat olla paljon pitempää perua. Orvalin stoori omasta historiastaan lähtee liikkeelle jopa 165 miljoonan vuoden takaa. Munkit sitten saapuivat paikalle vuonna 1070 ja panimotoiminta alkoi vielä paljon myöhemmin. Lähteenä vuosilukuihin on kansainvälisen trappistiyhdistyksen sivut, panimoiden omat sivut tai tiedon puuttuessa muut semiluotettavat nettilähteet (lue: Wikipedia).

Orval ja juustot

Orval on trappistioluidenkin joukossa el classico. Ratebeer antaa tälle kokonaispisteiksi 99/100. Maineestaan huolimatta trappisti- ja muista luostarioluista Orval ei ole sattunut omien ykkössuosikkien joukkoon. Oliskohan jo aika tarkistaa kantaansa tässä asiassa. Minimalistinen etiketti sinänsä on ollut rohkeanviehättävä ominaisuus, ja pullon pullea muoto samoin. Eikä oluessa ennenkään vikaa ole ollut. Makuasiat vaan on makuasioita.

Pullon kyljessä lukee vahvuutena 6,9%. Kaupallinen kuvaus kiintoisasti mainitsee pullotuksen tapahtuvan 5,2% vahvuudessa, mistä se voi nousta yli 7% tasolle. Eli tehdäänpäs nyt sitten ominaispainomittaus niin saadaan Final Gravity lukema ja lasketaan (approksimoitu) todellinen alkoholiprosentti. Korkatun oluen FG on 1.006, jonka avulla saadaan prosenteiksi 6,1%. Tätä yksilöä olisi voinut hyvillä mielin kypsytellä pitempäänkin. Enää ei sit voi sanoa etteikö olisi koskaan mitannut kaupasta hankitusta oluesta sen ominaispainoa. How geeky is that.

img_2841

Hypoteesin mukaan ne raaka-aineet, joilla on enemmän yhteisiä makuyhdisteitä, todennäköisemmin maistuvat hyvälle yhdessä. Ja juuri juustoilla on niitä on runsaasti oluen kanssa, suhteessa moniin muihin ruoka-aineisiin. Se vaan että teorian taustalla olevat käsiin päätyneet jutut eivät ota kantaa millaisesta oluesta on kyse, vaan oluesta ylimalkaan. Tässä voisi olla tekemätöntä tutkimusta vielä paljonkin, jotta pääsisi arvailuissa eri oluttyylien tasolle.

Juustoja miettiessä tuli mieleen Orvalin oma lehmänmaidosta tehtävä juusto. Sitä ovat valmistaneet vuodesta 1928, eli suunnilleen yhtä kauan kuin olutta. Sen sijaan, että olisin lähtenyt kauppahalliin tai muualle umpimähkään etsimään, päätin kysyä meilitse suoraan Orvalin juustotehtaalta. Että tuodaanko Suomeen ja että mistä voisi ostaa. Eivät vaivautuneet vastaamaan mitään. Melko laimeeta.

Alkuperäisen ajatuksen ”Orval ja juustot” toteuttamiseen tuli lopulta hankituksi 6 eri juustoa. Klassikoksi Orvalin kaltaisten oluiden parituksessa on sanottu Cambozolaa. ”Saksalainen Camembertin ja Gorgonzolan yhdistävä, kermaisen pehmeä sinihomejuusto. Cambozolassa Camembertin kosteus ja kermaisuus yhdistyy Gorgonzolan terävyyteen. Brien tapainen suolainen, pähkinäinen ja makeahko sinihomejuusto.” Cambozolaa nyt ei tarpeeksi helpolla ostoskoriin löytynyt, joten tyydytään Roquefort Societeen, joka kyllä muutoin on itseä paljonkin miellyttänyt. Tämä on lampaanmaitoon tehty luolakypsytetty sinihomejuusto (32%).

Toinen juuri Orvalin kanssa suositeltu juusto näytti olevan tuhkakypsytetty Hillman Farmhouse vuohenjuusto. Vai tuhkakypsytetty. No ei varmaan löytyisi sellaista tähän hätään. Eikä löytynytkään. Mutta löytyi ranskalainen vuohenmaitojuusto (21%) sekä myös hollantilainen vuohengouda (29%).

Kolmantena suositeltu vaihtoehto oluttyyliin olisi lehmänmaitojuusto. Tässä maistelussa yhdeksi tällaiseksi valikoitui K-Juustomestarin kova, mieto, pleinin oloinen saksalainen, ja markkinointiproosan mukaan pähkinäisen jälkimaun omaava Maasdam (27%).

Mukaan juustoplatterille päätyi vielä kaksi muutakin juustokimpaletta, kypsytettyjä ranskalaisia molemmat ja nekin tehty lehmänmaidosta: valkohomejuusto Kolibrie (32%) sekä kermainen Chaumes punakittijuusto (25%).

img_2836

Ylärivi vasemmalta: Chaumes, vuohengouda, Kolibrie, vuohenmaitojuusto. Alarivi vasemmalta: Maasdam, Roquefort.

Nyt kysymykseksi itselle: Mikä juusto hienoiten istuu yksiin Orvalin oluen kanssa? Oluen sekä juustojen lämpötila oli näihin pieniin meditointihetkiin lähdettäessä noin 17 oC.

1) Maasdam: Tällä on kiintein rakenne juustoista, mutta maistellessa tämäkin on pehmeänelastista, ei ollenkaan enää jääkaappikovaa. Hyvää ja pehmyttä kermaistakin maultaan. Olutta sen perään ottaessa oluen mausteisuus nousee ylimmäksi juustokkuuden heti pois huuhdellen. Mielummin nämä maistelen toisistaan erillään, niin molemmat pääsevät näkyviin. Mutta niinkin toimii, että ottaa ensin vahvamakuista olutta, minkä päälle hillitty juusto jää makuun kellumaan. Samalla löytyi näin sattuman kautta hyvä ja maistuvuuteensa nähden edullinen (n. 8€/kg) käyttöjuusto. Tulee ostettua uudestaan. Kokonaisfiilis (1-5): 3 (asteikko kalibroitu)

2) Vuohengouda: Edellistä vahvempi juusto vaikka kevyttä sarjaa tämäkin. Tässä olut juuston jälkeen sipattuna ei pelkästään huuhdo juustoa nieluun, kielen päälle löytyy uutta suolaisuutta. Kun toisaalta oluen jälkeen ottaa palan juustoa, vuohenjuuston ominaismaku saa ehkä lisää ulottuvuuksia. Silti tämänkin juuston mieluiten otan yksinään ja oluen yksinään. Kokonaisfiilis: 3,5

3) Vuohenmaitojuusto: Juusto voimistuu edelleen maultaan suhteessa aiempiin. On edellistä suolaisempaakin, hyvin tyypillinen, pehmeä, mureneva vuohenjuusto tämä. Tässä otan mieluiten oluen ensin oluena, sitten juustoa. Näin juuston suolaisuus saa uusia kulmia, voimakkuutta ja lievää salmiakinsuolaa. Kokonaisfiilis: 4,0

4) Chaumes: Juustoissa liikahdetaan takaisin miedompaan suuntaan ja pehmeään tiiviiseen kermatekstuuriin. Chaumes muuten muistuttaa valmistustavaltaan trappistityylisiä juustoja. Olutta päälle ottaessa se neutraloi molempia makuja. Ilman muuta niin, että ensin olutta ja sitten juustoa, ja molemmat pääsevät vilauttamaan olemustaan. Kokonaisfiilis: 3,5

5) Kolibrie: Valkohomejuusto on miellyttävää, pehmeää ja mietoa. Jälleen haluan ottaa ensin olutta sitten juustoa. Kuvio maistamistekniikan suhteen alkaa olla selvä. Kokonaisfiilis: 3,5

6) Roquefort: Ehdottomasti voimakkaimman makuinen juusto tällä lautasella. Upeaa sinihomejuuston kristallista suolaisuutta. Tämä juustokimpale intoutuu hikoilemaan huolella, siitä vaan. Pienesti rakeinen runko muotoutuu pehmeästi juustoveitsen armoilla. Ainoa juustoista, jonka maku pitää pintansa oluen huuhdellessa sitä kielen päältä. Se on myös vähiten harmoninen oluen kanssa ja tuo konfliktia makujen kentälle. Kokonaisfiilis: 4,5

Loppumietteitä: Kaikki kokeilut toimivat todella hyvin omaan suuhun. Maistessa halusi ottaa miedoilla juustoilla ensin aina olutta, sitten juustoa. Tai vaihtoehtoisesti niin, että suuhun kippaukset on selvästi erillään toisistaan. Haluan välttää nesteen huuhtelevuutta maistossa. Siinä hukkuu pois jotain ja laatuolutta menee jotenkin hukkaan.

Kaikki juustot Roquefortiin asti olivat sävyisiä oluen kanssa, harmonisia suorastaan. Sillä lailla empiirisesti voi vahvistaa ennakko-odotusta oluen ja juustojen yhteen sointuvuudesta. Joskaan sitä havaintoa en tee, että juusto ja olut yhdessä voimistaisi makujen syvyyttä. Olut ja juusto vaan tulee hyvin juttuun keskenään, ei riitelyä eikä toisen alistamista. Suurimmat pisteet keräsi silti sinihomejuusto, joka on joukon räväyttelijä. Pienessä määrin nautittuna se antaa kiinnostavimman vaikutelman, mutta pitemmän päälle iisimmät muut juustot ovat turvallisempia ja niitä jaksaa kauemmin.

Vaikka kaikkien kanssa hyvin homma toimii niin silti mieluiten juon luonteikkaan oluen oluena. Ja rennommin homma rokkaa juustojenkin kanssa, kun ei liikaa rupea makujen sointuvuuksia pohtimaan. On syytä kunnioittaa tunnetta. Se voittaa järjen muutenkin.

img_2835

Orvalia nimenomaan kannattaa maistella ihan yksinäänkin. Onneksi tuli ostettua kaksi pulloa, koska ensimmäinen aivan hädin tuskin riitti kuudelle juustolle vaikka varoen ja säästellen olutta naukkaili. Olut on runsaan vaahtoavaa muodostaen tiheän melko tasaisen pinnan, joka rytmikkäästi kuplia puhkoen laskeuttaa vaahdon tasaisella vauhdilla. Isosta aromilasista tuoksuttaessa ja syvään hengittäessä 11-asteisen aromin intensiteetti lyö turpaan melkein kuin CO2-höyryt oluen käymisastian kantta poistaessa. Hyvällä tavalla. Toimii tässä kohtaa iso 0,5l aromilasi edukseen nimittäin. Ihmettelen, ettei oluen lasinmuotohypettelyjen tuoksinassa huomio ole kiinnittynyt tähän muotoon.

Erittäin nautinnollinen olut. Jos ei iskevää mausteisuutta huomioon oteta, niin tasapainoista kamaa on. Tuo mausteisuus muuten yllättävän paljon muistuttaa Spencer Alen vastaavaa, ja ulkonäkökin värinsä puolesta. No, olivathan jenkkimunkit käyneet Euroopassa jutskailemassa ja ehkäpä veljesten välillä on niin suuri luottamus, että  Orvalin the reseptiä kaverille vilautettiin.

Kotiolutharrastajan arvio: Panisin 

Kotipanemisessa pääsisi vauhtiin vaikka BYOn Orval-kloonireseptin avulla. Sen tähtäin on 6,2%ssa ja reseptiin menee perusmaltaana Pale Alea ja Viennaa sekä lisäksi Crystalia ja ruokosokeria. Humaloinnin targetti on 33 IBUssa Hersbrückerillä ja Styrian Goldingsilla, osa jälkimmäisestä kuivahumalana. Pääkäyttäminen tehtäisiin kahteen kertaan, ensin perusluostarioluthiivalla ja perään Brettakäyminen kuivahumalien kanssa. 

En nyt sitten Orval-klooniin hurahtanut, mutta teemaa kunnioittaakseen tuli pantua Belgian Quadrupel käymään. Siitä pitäisi tulla aika selvästikin Orvalia vahvempaa. Perusmallaspohja rakentuu Pilsin päälle. Muita maltaita on monta sorttia: Munich, Wheat, Crystal, Special B ja Chocolate, siis selvästi Orvalia moninaisemmin. Ruokosokeria quadrupeliinkin putoaa ja humalana sama Styrian Goldings kuin Orval-kloonissa. Tälle tehdään vain yksi pääkäyminen perusluostarialehiivalla, mutta käyttämiseen tarjoillaan apuna muhkea 4 litran hiivastartteri ja hiivalle lisäravinteita vierteeseen. Nyt vaan odotellaan.

img_2825

Muut Orvalista samanaikaisesti blogauttajat

H-hetkeksi tähän ryhmäpostaukseen oli valittu 31.12.2016 klo 12. Kiitokset Tuopilliselle tapahtumajärjestelyistä.

Arde Arvioi

Beerspectives

Bisseparoni

Bönthöö Bönthöö

Every Beer I Take

Hankala asiakas

Humalablogi

Huurteinen

Jaskan Kaljat

Kaunis Humala

Keikyblogi

Ladamatkaaja

Loppasuut

Musamiehen Oluet

Mushimalt

Olutkoira

Oluttoverit

Pari sanaa oluesta

Pullollinen

Punavuori Gourmet

Reittausblogi

Tuopillinen

Tuopin Ääressä

Tyttö ja Tuoppi

Viinihullun päiväkirja

Ölmönger

img_2839



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to top