Blogi

Viron ympäri autoillen (2/2)

Ensimmäisten päivien ihmetykset ja matkan reittikartta oli reportaasin edellisessä postauksessa.

Kolmas päivä, keskiviikko

Aamu Viljandissa

Edellisenä Viljandiin saapumispäivän iltana ehdittiin kävellä linnoitus läpi ja hiukan vanhaa kaupunkia. Aamulla jäi vielä aikaa tutkailla keskusta-aluetta. Viljandi on hurmaava jo 1200-luvulla tunnettu kaupunki. Sen vanhemmat osat ovat paikoin vähän rapistuneenkin oloista, mutta todellakin hieno paikka. Täydelliset kesäilmat illalla ja aamulla epäilemättä vielä vahvistivat miljöön vetoavuutta.

Puistomainen 20 000 asukkaan Viljandi mukulakivikatuineen sijaitsee järven äärellä, hiekkarantakin urheilupuistoineen keskustan yhdellä reunalla. Aurinkoisella aamukävelyllä saattoi seurailla kilpasoutajien harjoituksia. Yltäkylläisen idyllinen pikkukaupunki on kuin karannut Astrid Lindgrenin lastenkirjafilmatisoinneista. Viljandi muistuttaa jollain tapaa myös Porvoon vanhaa keskustaa, mutta on laajempi.

Jäi vaikutelma vain pienistä ja isoista pientaloista eri puolilla kaupunkia. Vanhempien ja koristeellisimpien rakennusmateriaaleina näkyi tiiltä, kiveä, rappausta, hirttä, lautavuorausta ja niiden jänniä yhdistelmiä samassakin rakennuksessa. Tiilitaloihin on aikain saatossa ja raaka-ainepulassa käytetty myös linnan raunioita.

Ainakin vanhan keskustan osalta rakennukset ovat yksilöitä ihan tosissaan. Kaikkine yksityiskohtineen niissä olisi moninkertaisesti ainesta vanhan pientaloarkkitehtuurin kuvakirjaan, ja samat sanat perinnekorjauksen näkökulmasta. Jos haluat nähdä pientalorakentamisen taiteena, mene Viljandiin ja valitse aurinkoinen kesäpäivä tunnelman maksimointiin. Tämä kaikkineen olisi oikeastaan vaatinut käyntiä Viljandi Muuseumissa vanhan kaupungin kortteleissa, mutta sen aukiolot eivät just hyvin sattuneet omiin menoihin.

Missään en ole nähnyt näin paljon pystyssä olevia kiviseiniä romahtaneine kattoineen kuin tällä matkalla. Ominaista on myös monesti hauskanpirteät pientalojen värit ja niiden ristiinkäyttö samassa rakennuksessa: pinkki, kirkkaan punainen, pastelli limevihree, sitruunan keltainen ja muita.

Keskusta-alueen uudempi markettireuna vaikutti enintään 80-lukulaiselta eikä kiiltävää 2000-luvun rakennustapaa tullut huomattua oikeastaan missään. Eipä kyllä palveluitakaan, mutta kaipa ne enemmälti sijaitsevat jossain kauempana kaupungin sisääntuloteiden varsilla.

Oma arvio vanhasta Viljandista: 5/5.

Viljandin vanha puuhuippuinen vesitorni. Toimii nykyään näkötornina.

Puupilareita majoitusrakennuksen julkisivulla.

Pientalon persoonallinen ovisyvennys, rinteessä keskustan ja Viljandijärven välimaastossa.

Rinnealuetta, jolla saattaa olla kaupungin hienoimmat kämpät. Tässä järvi selän takana, kuvasta vasemmalle linnan rauniot ja suoraan mäen päällä alkaa kaupungin vanha osa.

Viljandijärven rantaa. 

Hyväkuntoisen näköinen talo pirteän värikkäästi vanhalla alueella.

Tulipalossa tuhoutunut katto korjauksen alla.

Vanhan rakennuksen ulkonurkka korjattuna.

Kattohaikaroita (taas)

Suomiporukoille haikara lienee harvinainen ilmestys. Ensimmäinen havainto edellispäivänä oli hyvinkin innostusta nostattanut kokemus. Näissä kuvissa näkyy yksi noin neljästä haikarahavainnosta matkan varrelta, jossakin Viljandin ja Pärnun välisellä etapilla.

Nähdyt pesät oli aina tolppien päässä ja näyttävän kokoisia. Kaikissa oli just poikaset vielä pesässä. Arkoja eivät linnut suinkaan olleet, tämäkin pesä aivan ison maantien vierellä eikä ihmisen alaviistosta töllistelyt olisi voineet vähempää kiinnostaa. Aikuinen lintu on näyttävän kokoinen jo parkissa ollessaan, lentoon lähdöstä puhumattakaan.

Pärnun läpiajo lounasaikaan

Pärnu-museota ei oltu suunniteltu ohjelmaan, mutta yritimme käyttää sitä väliin jääneen Viljandin museon korvikkeena. Päätuomarilta tuli nollakauttaviis: ”Olisin halunnut Viljandin museoon.”

Rannastaadion ja monen ikäisten kesäkisat menossa.

Pärnu Beach, sopii myös skuuttailuun.

Stadionin Fried Brie Burger – suuri juustokimpale ajaa pihvin virkaa – with bacon jam.

Hinnat ei päätä huimanneet. Olin varma että listalla on kirjoitusvirhe bacon jamin kohdalla. Ei ollut. Isoin ja ainoo brie-burgeri ikinä. Menun lupaama pekonihillokin löytyi burgerin alakerroksesta, sitä on kuvassa menun jälkeen. Ihan jees.

 

Pärnusta lähtiessä tuli sopiva hetki ostaa tuliaisia jatkoloman varalle. K-Raudasta kyytiin lähti 9l Valtti-terassiöljyä, noin puoleen hintaan Suomeen nähden. Ennakkoon kuullut jutut rakennustarvikkeiden edullisuudesta tuli todistettua.

Kun menee tuolla rautakauppaan on riski heräteostoihin ja ylimääräinen Makitan työmaaradio (149EUR) kainalossa tultiinkin ulos. Pari kymppiä halvempi kuin saman ketjun liikkeessä Suomessa, muttei silti erityisen halpa nettikauppojen rinnalla. Tätä oli jo pitempään kuolattu, joten oliko tuo nyt heräteostokaan sitten.

Radio on robusti, roiskevesisuojattu, helposti siirreltävä ja siinä on kelpo viritin. Ei mikään superboomboxi, mutta bassovoittoinen saundi suuresti miellyttää taustamusana. Perusasiat on just hyvin kohdillaan. Tässä mallissa on bluetooth mikä pitikin, ilman sinihammasta hinta olisi pudonnut kolmanneksella. Kiintoisa pikkufeature on usb-portti kännyn sun muiden mobiilivehkeiden lataukseen.

Saa saman tien ruveta etsimään ensimmäistä Makitan akkutyökalua pakkiinsa, jotta pääsee hyödyntämään radion akkukäyttöisyyttä. Mikä ihana tekosyy. Akkua tai laturia ei tähän pakettiin kuulunut eikä niiden osto erikseen vaikuta järkevältä. Hankitussa radiossa on mukana verkkovirta-adapteri, mutta työmaaradion henkeen ei ihan täysin sovi sitä käyttää.

Makita jo livenä. 

(Ennen kuin postaus ehti lähteä, sattui niinkin hieno juttu että vanha luottokaveri – Boschin iskupora – kärähti kesken työn touhun. Eipä tarvi kauaa raapia päätään millaiseen Makitaan rahansa seuraavaksi upottaa.)

Lihula

Lihulan taajamaan hakeuduttiin linnanraunioiden ansiosta. Kyltitykset paljastavat sisterssiläisyhteisön majailleen täälläkin. Ja nyt nimenomaan nunnien. Siitä nousee mieliin tiukka kysymys, ovatko juuri nunnat valmistaneet trappistioluita täällä tai muissa uskonlahkon luostareissa? Jääkööt retoriikan tasolle tuon miettiminen ja katsotaan mitä muuta kertovat historiastaan:

Lihulan linnanjämiä. Rakennusmateriaali on kalkkikiveä, mikä on suhteellisen herkkää kulumaan. Tuommoisia ja vastaavia muodostelmia on jäänyt jäljelle.

Mökkiläisen mittapuun mukaan varsin tilavat maakellarit. Tässä näkyy sisäänkäynti maan alle.

Matkalle ei erityisen vaikuttavia pilvimuodostelmia osunut. Tässä yksi näyttävimmistä linnoituskukkulalta nähtynä. Tornimaisesta piirteestään huolimatta se ei kehittänyt maahan asti tulevaa sadetta.

Kartanorakennukseen valmistellun museonäyttelyn sisäänkäynti linnoituksen edustalla.

Korjauksia meneillään. Tai ainakin voisi olla.

Kartanoita (mõis) on moneksi. Sata vuotta sitten niitä oli maassa yli 1200 kappaletta. Kartanon remontissa tapetinrippeet kuvineen oli ainakin toistaiseksi jätetty osaksi museonäyttelyä.

Näkymä kartanolta kohti Lihulan keskusta. Huomaa korkea terävä torni horisontissa.

Muinaisen oloinen kirkko Lihulassa. On paljon parempikuntoisen näköinen kuvassa kuin livenä. Aavemainen rappioromantiikka kutsui luokseen.

Ovi auki. Sisältä siisti. Ei ketään missään. Kaipa tämä on aktiivisessa käytössä kuitenkin.

Lihulan linnan rauniot saa reittauksen viiskauttaviis, museo sekä kirkko molemmat nollakauttaviis.

Yöpyminen Haapsalussa

Haapsalun vanhan keskustan turistikatu oli jo hiljentynyt illansuussa, kun ruokaa päästiin etsimään. Kelpo pizza löytyi.

Haapsalu Old Town Apartements oli keskeisellä paikalla ja muutenkin hyvä. TV ei tosin kuulunut varusteluun, mikä tuli todettua fudiksen MM-kisojen ollessa meneillään.

Haapsalun linna oli luonnollisesti kiinnostavin kohde kaupungissa. Pitäjään illansuussa saapuessa eipä taaskaan ehditty ajoissa, joten linnakäynti jäi vikapäivän aamuun. Iltasella oli aikaa ajella pikkukaupunkia ristiin rastiin. Metka rautatieasema museoituine höyryjunineen nähtiin matkan päästä. Metka siksi, että sinne ei johda rautatietä.

Linnoitus aukesi himppasen myöhään klo 10, mikä siirsi päivän muuta aikataulua eteenpäin. Monetkaan nimenomaisesti tavoitellut kohteet eivät olleet maksimaalisen kiertomatkailijaystävällisiä siinä mielessä, ettei niihin päässyt kovin aikaisin aamulla vaan esimerkiksi klo 10, 11 tai 12 alkaen. Vastaava juttu illalla, kun paikat sulkeutuvat yleensä klo 17 tai 18.

Senkin olisi etukäteen voinut sisäistää paremmin, että majoituksissa ei ollut paikan päällä päivystyksiä avainten saantia varten. Kaikki valikoituneet majoittajat olivat lopulta yksityishenkilöitä, jotka vuokraavat huoneistoaan booking.comin kautta. Piti etukäteen majoittumispäivän aikana jollain tapaa matchata kämpille pääsy ja avainten luovutus majoittajan kanssa. Vuokrattavat huoneet siis sijaitsivat eri paikassa, jossa vuokraaja itse asui.

Matkan 2. olut

Haapsaluun asetuttua kello 20 kaikki olivat väsyneitä ja päivän jutut iltaruokaa lukuun ottamatta tehty. Hetki antoi sopivan rakosen iltabisselle. Lasiin löytyi lähes paikallista tuotantoa: Saarenmaan Pöide Pruulikoda Kena Island Ale 5,3%.

Oikein normifine näkö, pienikuplaista tasaisen valkeeta vaahtoa, runko perusruskee jopa vähän kirkkaahko. Tuoksussa karamellisuutta omintakeisella luonteella, oisko saaripanimon tuoksua? En ollut yhtään perehtynyt oliko odotettavissa jotain alkukantaista tyyliä, mutta tuoksumaailmaan varsin sopisi joku rosoinen tyyli. Ei, omintakeisuus sai pian paremman kuvauksen: todella vierteistä, mallasjyväistä, tuoksuu voimallisesti mallassäkiltä.

Makuun tuoksu ei jatku ollenkaan noin dominoivasti sillä omalla kulmallaan. Maku on tavallisemman pale maltaista. Perusmallasta ja jonkun verran karkkimallasta. Jos kuitenkin sipatessaan vetää henkeä, tuoksun fiilis nousee makuunkin. Humalointi on sivuroolissa.

Ohuen puoleinen suutuntuma. Ei häiritseviä makuja, mitä vähän pelkäsi, sen verran epätavallinen tuoksuprofiili oli käsityöoluillekaan. Tuskin montaa näitä tulee ikinä juotua ihan siitä syystä että en arkitilanteessa tiedä mistä tällaista lähtisi etsimään. Tähän hetkeen ja Läänemaan henkeen sopii todella mainiosti.

Neljäs päivä, torstai

Haapsalun piispanlinna

Linnoituksen portti.

Haapsalu linna

Samsung Photo Assistantin automaattisesti tyylitelty näkemys Haapsalun linnasta sisäpihan puolelta. 

Raksaäijiä linnaa korjaamassa.

Piispanlinnaan liittyy Valkoisen Leidin karmiva tarina. Keskiajalla uskon oppien mukaan ja Oesel-Wiek piispan aikana siveys oli kovassa arvossa. Naisten pääsy kirkkoon oli kielletty kuoleman rangaistuksen uhalla. Eräs pappismiehistä sattui rakastumaan maallikkonaiseen. Pappi päätyi pukemaan naisen pojaksi ja tuomaan hänet kirkkokuoron lauleloihin.

Salaisuus säilyi pitkään, mutta lopulta paljastuessaan piispan tuomio oli ankara. Pappismies viskattiin tyrmään ja näännytettiin siellä kuoliaaksi. Tyttö puolestaan muurattiin elävältä kappelin seinään, jonka sisältä kuultiin ääniä vielä usean vuorokauden ajan kunnes vaikenivat.

Legendan mukaan kappelin eteläsivun keskimmäiseen ikkunaan on ilmestynyt satojen vuosien ajan elokuussa täyden kuun aikaan naishahmo, Valkoinen Leidi. Hän ilmaantuu ikkunaan suremaan ja todistamaan ikuista rakkautta.

Gootti-ikkunat joista keskimmäiseen sanotaan ilmestyvän seinään elävältä muuratun naisen hahmo.

Haapsalun linna sai tuomion nollakauttaviis. Matkaväsymystä vai mitä, mutta tämä linnoitus ei herättänyt vastakaikua, vaikka oli paljon laajempi ja paremmassa kunnossa kuin vaikka Lihulan linnanrauniot täysillä pisteillään.

Haapsalu kokonaisuutena, oma reittaus: 4-/5. Miinukset henkistä pahoinvointia aiheuttavasta legendasta.

Kumpi näyttäytyy barbaarisempana aikakautena: keskiaika vai nykypäivä?

Olisi mielenkiintoista tietää paljonko ihmisiä kuoli noina aikoina suhteessa vaikkapa näiden päivien käsiasekuolemiin USAssa. Veikkaisin että keskiajalla oli turvallisempaa, uskonnonkin nimissä tehdyistä raakuuksista huolimatta, jotka sitä paitsi jatkuvat aikakaudesta toiseen vain uutta muotoa hakien.

Katsotaanpas. Esimerkiksi vuonna 2013 USAssa tapahtui noin 12 000 kuolemaa väkivaltaisen tai pieneltä osin myös varomattoman aseenkäytön takia. Tarkoittaa väkilukuun (316 milj.) suhteutettuna noin 4 kuolemaa vuodessa 100 000 ihmistä kohden. Kuolemaan johtamattomia tapauksia vastaavasti oli 23 kappaletta 100 000 ihmistä kohden.

Seuraava kuva puolestaan antaa käsitystä keskiajan lopulla vallinneesta surmien määrästä. Kuvan datassa on mukana surmat 100 000 asukasta kohden, määriteltynä “as an unlawful death deliberately inflicted on one person by another person”. Surmat viittaavat siinä henkilöiden väliseen väkivaltaan. Valtioiden väliset sodat, sisällissodat tai kansanmurhat eivät ole luvuissa mukana. (Lähde: Our World in Data.)

Kuvaajat indikoivat, että keskiajalla (joka karkeasti ulottui 500-luvulta 1400-luvulle) surmaamisen tahti oli nykyjenkkilääkin suurempi. Toki edellisten amerikandatojen pohjalta (yhteensä 27 tapausta per 100 000 ihmistä) meininki näyttää väkivaltaisen aseenkäyttökulttuurin suhteen olevan vertailukelpoisella tasolla ja paikoin ylittävänkin keskiajan raakuuksien mittasuhteet. Who knew?

Eipä ole rajaa ihmislajin kollektiivisella typeryydellä. Menneinä aikoina se on sentään aavistuksen helpompi ymmärtää silloisten ankarampien elinolosuhteiden kautta. Sitäpaitsi, jos lähdetään siitä että Darwinin periaatteet lajien kehittymisestä pitävät kutinsa myös villieläimiä kulttuurisesti kehittyneemmissä yhteisöissä, jälkipolvien odottaisi käyttäytyvän keskimäärin viisaammin kuin edeltäjänsä.

Koela Talumuuseum

Tämä sattui täytekohteeksi ex tempore, koska seuraavaksi pysähdyspaikaksi valittu motoorispordimuuseum aukesi vasta puolilta päivin. Tienvarren yllärikohteita olisi ollut useitakin aamureitillä, vaan moneenkaan paikkaan ei ehdi eikä kyllä haluakaan. Tämän pikkupikkukohteen tarina jäi itse asiassa täysin hämäräksi. Poikettiin valtatieltä muutama kilometri ja talomuseo joo löytyi, mutta mitään enempää tietoa ei maastossa ollut, ketään ei näkynyt eikä sisään päästy. FB-sivuistaan huolimatta taustoitusta ei pikaisesti selvinnyt. Talon olkikatto oli ihan ovela kyllä, samoin kuin pihassa nähty matkan suurin kotilo.

Reittaus nollakauttaviis, itse voisin laittaa vaikka 1/5 jotta pysyy joku perspektiivi edellisiin kohteisiin.

Melko kookkaita nilviäisiä.

Moottoriurheilumuseo – Motoorispordi Muuseum

Taas löytyi matkailuhelmi jota ei voi sanoa kadotetuksi, mutta piilossa olleeksi kyllä. Turismisuosio vaikutti hyvinkin maltilliselta parkkipaikan koosta päätellen. Toisaalta taas oltiin kurkkimassa oven takana heti paikan auetessa.

Käytössä olleet kerrokset oli täyteen ahdettuja, ylin kerros selvästi vielä odotti lisää ajoneuvoja. Museo oli jotenkin aivan erityisen sopivan kokoinen, ei liian suuri vaan sympaattinen ja samalla supacool: ratakilpureita, mikroautoja, kilpaveneitä, prätkiä, kuortsikoita ja muita. Ja nimenomaan itäisen neuvostomeiningin ajoneuvoja: Tsaikoja, Uazeja, Ladoja, Gazeja, Zazeja, SMZja, Moskvitseja ynnä muuta. Aikaisemmin ei ollut tullut ajateltua että etelän-idän sektorissakin on ollut kilpa-autosarjoja. Niistä vaan ei ole meillä uutisoitu.

– ”Tää on parhain museo mis oon käynyt.”

– ”Onko parempi kuin kaivosmuseo?”

– ”Tää on yhtä hyvä.”

Siispä tuloksena mukavasti viiskauttaviis. (Omalta osalta tokaparas automuseo ikinä, paras on ollut Malagassa.)

MOMU – Mootorispordi Muuseum. Näyttävä rakennus tienvarren päässä. Autoilevat vironmatkalaiset, täällä kannattaa käydä.

 

 

 

Koko näyttelyn oma favoritti: Tsaika-kiihdytysauto.

Tätä autoa vaalitaan. Joku herra hääräsi sen ympärillä vierailun ajan. Keulassa esille pannut palkinnot oli näyttävimmästä päästä ja muutenkin erikoisemman näköinen menopeli.

Harvoja länsiautoja, ylileveä Bemari kuin suoraan 80-luvun autopelikorteista.

Neukkumönkkäri ja neljä pyörää siinä.

Hassu kolmipyörä.

Kaksipyöräinen neuvostomankeli СТАРТ-ШОССЕ, vapaasti suomennettuna Valtatien Aloittaja.

Sinisen Mossen interiööri. Ei kovin tilavan oloista, mutta elegantin pelkistettyä.

Rummun uponnut vankila & Wassalemma Pruulikoda

Ennakkoblogiluvuista poiketen Rummun kiehtovaan ja outoon uponneeseen vankilaan ei ollutkaan pääsyä. Ei ainakaan normireittiä vankila-alueen etuportista.

Toisen nettisivun mukaan järven toiselta puolen Paekalda Puhkekeskuksen (sukelluskeskus) kautta olisi kannattanut lähestyä. Ensimmäisen vesiperän jälkeen ja tätä toista nettivinkkiä seuraten koitettiinkin edetä. Se osoittautui laihaksi yritykseksi eikä hyvin pitkästi jääty auton kanssa off-road-urheilemaan kapeille ja suurivesilammikkoiseille metsäteille.

Kun ei päästy vankilaan järven pohjoispuolelta, yritettiin eteläpuolelta yhä kapenevia metsäteitä. Pusikkoajelu yhdistettynä bensiinin loppumisen uhkaan sai kivasti aikaan seikkailullista elementtiä.

Sukelluskeskus löytyi, mutta tämän lähemmäs vankilaa ei järven eteläpuolelta päästy. Vankila olisi jossain vastarannan suunnalla kuvassa vasemman reunan niemen takana.

Puhkekeskuksen laiturilla tavatut telttailijasamoilijat sanoivat tuntevansa tilanteen vankilaan pyrkimisestä. Jossain vankila-alueen aidassa on reikä, josta itse aikoivat mennä sisään sieltä pääportin tuntumasta. Vastaava youtube-videokin myöhemmin löytyi: Way Away -matkablogin videossa kohdasta 2:40 näkee esimerkkiä aidatulle alueelle sujahtamisesta. Hakusanoilla rummu karjäär löytää paljonkin matskua uponneesta vankilasta.

Metsäpoluilta palattiin takaisin pääportille, missä tavoitettiin vartijamies. Vankila-alueen ulkoporttia lähemmäs ei kuitenkaan päästy. Aidanraostakaan sisäänmeno ei houkutellut siitäkin syystä, että elokuvaesityksen valmistelut olivat silminnähden vilkastaneet ympäristöä.

 

Pääportille palattua päästiin radiopuhelimin sun muine vyöllä rokkuvine mellakkagadgetteineen varustellun maiharityypin puheille, joka vahvisti: ”This is private property.” Yksityinen omistaja pitää alueellaan leffaesityksiä ja vissiin muutakin kulttuuriaiheista menoa. Vartija ystävällisesti opasti, että voimme nähdä vankilan vain elokuvanäytökseen osallistumalla. Tänään olisi esityskin. Se ei ikävä kyllä sopinut aikatauluun.

Ehdotukseen maksaa ihan vaan vankilan näkemisestä vastaus oli: ”We’re not that kind of company.” Sellaista manageria ei myöskään ollut tavoitettavissa, joka olisi voinut antaa luvan käydä rahaa vastaan tsekkaamassa vankilan. Vaikka Rummun alue tarjosi oman ohjelmanumeronsa, se oli jollain tapaa eka pieni pettymys matkalla. Itse asiassa Tallinnassakin on hylätty vankila, Patarei. Paitsi että jälkikäteen katsoen myös se on vierailijoilta nyttemmin suljettu. Double-Jail-Bummer.

Lähimmäs vankilaa päästiin yllättäen Rummu Orikas – Rummun Sika – oluen muodossa. Siinä uponneen vankilan kuva näkyy etiketissä:

Wassalemman Rummu Orikas olut.

Tuo olut löytyi, kun matkalla Rummuun täysin vahingossa törmättiin tienvarren kylttiin:

Ei ollut silloin omasta sijainnistakaan tarkempaa tietoa keskellä metsäistä siirtymätaivalta, eikä tätä panimoksi osoittautunutta paikkaa myöskään oltu spotattu matkan ennakkovalmisteluissa. Kyltitys pian paljastui Wassalemma Pruulikodaksi. Sattumus toi ainoan panimovierailun koko reissulle. How cool is that!

Osuimme itse asiassa panimomiehen kotiin. Hän oli iloissaan kun olimme kyllin rohkeita mennäksemme taloon. Tuon kokoinen kyltti tienpientareella on jo aika kutsuva eikä tullut mieleenkään epäröidä, kun tienvarsi vielä oli täynnä muitakin pysäköityjä autoja. Niiden selitykseksi tosin paljastui, että panimomiehen tyttärellä oli takapihalla menossa synttärijuhlat, jonne meidätkin vieraanvaraisesti ensin talutettiin. Päästiin tapahtumien tuoksinassa juttelemaan olutmestarin kanssa. Oikein mukavaa, mielenkiintoista ja ehdottomasti samanhenkistä. How cool is that!

Kolmen setti Wassalemman oluita plus kolme muuta entuudestaan tuntemattoman Viljandinmaalla sijainneen panimon olutta tarttui mukaan. Wassalemman paletista kuumottavimmaksi osoittautui:

Arvatenkin jossain lähialueella löytyy tuon niminen luostari. No niin, jälkitutkinnassa Padisen luostari todellakin löytyy ja sielläkin on olleet sisterssiläismunkit asialla. Ehkäpä olutta suunnitellessa panomiehellä on olleet trappistimunkit mielessä. Olut oli oikein kivasti linjassa belgityylisten tummien luostarioluiden kanssa.

Wassalemma Pruulikodan tunnelmaa.

Oma reittaus Wassalemmahommalle: 5/5 jo pelkän chattailymahiksen ja hienon yllätysfiiliksen kautta. Plus oluidenkin tietty.

Takaisin Tallinnassa ja laivaan

Pikkukaupunkien ja maaseudun jälkeen Tallinna tuntui äkkiä suuremmalta kuin ennen. Suurkaupunki. Lyhyehkön keskustan ympäriajelun jälkeen päädyimme Kristiinekeskukseen ketjuitämäista syömään.

Cityn katuja oli revitty auki kuin Stadissa ainakin. Lisänä sataman lipeillä törmättiin varmaankin laivasta purkautuvien autojen tuottamaan liikennetakkuun. Niinpä emme ehtineetkään Ubaan ja Humaliin, vaikka aikaa oli ennen lähtölaivaa varattu kohtuullisesti. Hätäratkaisuna oli kokeiltava hakea craftit Kochi Aidadin vierestä Livikon myymälästä, jonka valikoima osoittautui kovin suppeaksi. Viereinen SuperAlko yllätti nimestään huolimatta jokseenkin positiivisesti ja craft-olutvalikoima toimi tähän tilanteeseen riittävästi. Erityisansio tuomisten kiinnostavuudesta Wassalemman yllätys-sixpackille aiemmin päivällä.

Jälkitunnelmat kotona

Kartalle on tummanpunaisella merkattu kohteet, joissa lopulta käytiin. Siihen sisältyi 20 sellaista värjättyä pinniä neljässä päivässä. Näinpä viisi käyntikohdetta päivässä on tämän otoksen mukaan realistinen määrä, kun päivämatka on luokkaa 200km.

Saapuminen kotisatamaan irrotti vilpittömän kommentin: ”Helsinki jipuu!” Neljä päivää näytti olevan sopiva enimmäispituus reissulle. Koko matkan tuomioksi tuli kolmekauttaviis, jos kohta kaikista käydyistä paikoista kahdeksan sai maksimipisteet viiskauttaviis. Huipennuksina olivat Narvan ja Rakveren linnat, kaivos- sekä moottoriurheilumuseot.

Grand total linnasaldo: 6 linnaa, rauniota tai tornia, plus ulkoa päin nähty enemmänkin muureja ja sen sellaista vanhaa. Samalla voi todeta, että isommista kaupungeista vain yöpymiskohteista (Narva, Viljandi, Haapsalu) ehti kokonaisuutena saada jokseenkin tyydyttävän kuvan. Muut, siis Sillamäe, Tartto, Pärnu ja Tallinna olivat lähinnä läpikulkukohteita. Rakveren osalta kokonaisvaikutelma jäi jonnekin näiden välimaastoon.

Yhtäältä piirtyi kuva rikkaasta historiallisesta perinteestä pippuroituna enemmän tai vähemmän raunioituine linnoineen ja teollisuusrakennuksineen, toisaalta neuvostoajan kaukokaikuineen, kolmantena kauniin idyllisine maaseutuineen, neljäntenä viekoittelevine vanhoine rakennuksineen ja viidentenä kasvukeskusten kiihkeänkiiltävänä talousnousuna.

Lopuksi jää ihmettelemään miten on voinut elää yli 40 vuotta niin, ettei vakavasti ollut ajatellut ajelevansa ympäri Viroa. Heti kun sen teki, palkinto oli iso. Alimmat lowhangin’ hopsit on nyt poimittu, mutta kaikkea kokemisen arvoista ei kerralla saatu haltuun. Eikun seuraavia seikkailuja suunnittelemaan.

 



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to top