Blogi

Viron ympäri autoillen (1/2) – Sivuagendalla panimoiden kartoitus

Pohjapläni

Tarkoitus oli suunnitella muutaman päivän perheloma Virossa kesäloman aloittajaksi. Marssijärjestys syntyi siitä mikä 7v-jäbää kiinnostaisi. Okei, sitä ennen oli jo idea siitä että autolla liikkeelle ja jonkunlainen rengasmatka Viron ympäri. Saaret saisi jäädä pois ajelulta ja mielummin käyttäisi aikaa entuudestaan oudompiin itäisen Viron maisemiin. Monet kerrat käyty Tallinna oli myös tarkoitus jättää minimaaliselle painolle ajankäytön kanssa. Pari vanhempaa postausta löytyy sen olutympyrästä sikäli kun juuri tuo sattuu kiinnostamaan: Olutkohteita Tallinnassa ja Tallinnan panimoravintolat kartalla.

Näin saatiin ajoreitin iso kuva kartalle. Tarkempi sisältö pysähdyksiin lähti seitsenvuotiaan kuumottavasta kiinnostuksesta linnoihin ja historiaan. Virossa riittää linnoja, vanhoja kartanoita vielä paljon enemmän ja maan museoyhdistyksellä puolestaan on koottuna valtava määrä museoita kartalle. Hyvä flaksi siinäkin mielessä, että keskiaikaiset linnoitukset helposti kiinnostaa pienempää ja isompaa matkailijaa.

Sopivien linnojen ja linnanraunioiden spottaamisen jälkeen tapahtui muuta netin selausta siitä mitä kaikkea Virosta löytyisi turistia kiinnostamaan. Kohteita löytyi tarpeeksi ja enemmänkin, tosin ei ihan niin kompaktissa ja sopivassa formissa, että olisi rengasmatkasuunnitelman jostain saanut poimittua valmiina. Niinpä tässä ja seuraavassa postauksessa jakoon esimerkki mitä oli eri lähteistä yhdistelty, suunniteltu ja lopulta toteutunut.

Kun kaikki oli valmistelujen osalta about valmista, oli hinku vielä tutkia miten virolaiset panimot on sijoittuneet maahan. Löytyvät nyt samalta kartalta matkasuunnitelman kanssa. Kartoituksen osalta lähteeksi pitkälle osui Viisi Tähteä -lehden artikkeli. Panimoissa käynnit sinänsä eivät suuremmassa määrin houkuttelleet. Kun olet joka tapauksessa useampia sellaisia nähnyt niin panimokierroksia – ellei asiaan liity esimerkiksi jotain historiallista kulmaa – ei hotsita upottaa ainakaan tämmöisen loman tasklistalle.

Ohjelmakehikko oli edeltävältä pohjalta valmis potentiaalisten kohteiden osalta. Missään vaiheessa ei ollut ajatuksena kaikkia paikkoja kiertää. Kun ollaan tien päällä, lopultakin mennään päivätason fiiliksillä ja aikatauluilla.

Potentiaalisia käyntikohteita ajoreitin varrella ja vaiheilla, sekä muut virolaiset panimot ohessa harmaalla.  Lopulta toteutuneet vierailukohteet on merkattu punaisella pinnillä. Saadaksesi kaikki kohteet näkyviin listamuodossa ja ryhmiteltynä, klikkaa vasemman yläkulman nuoli-ikonia. Kartta ja kohteet on ladattavissa myös pdf:nä

Ensimmäinen matkapäivä, maanantai

Herätys 05:00 ja takana huonosti nukuttu yö. Silti tikkana Tallink Starin laivabaarissa aamuseiskalta. Kukaan ei juo bissee, mutta kännykät kiinnostavat lähes kaikkia. Kahvin voisi ottaa. Lomapäivä.

Sadepäivä. Merenkäynti tuntuu huomattavalta ja huojuttavalta, mutta ei yhtään ennenkuin nousee baarilooshin sohvasta. Ei enää teekään mieli kahvilan aamiaista vaikka nälkä kurnii. Sitten yksi tyyppi hortoilee viininsä kanssa. Kello on 7:18 ja samassa botski irtoaa laiturista kymmenisen minuuttia etuajassa.

Merelliseen aamupalapöytään pääsee myymälästä löytyneet Rakvere õllesigarit, purkki aplaria ja MM-futiksella koristellut suklaamunat. Kuinka ollakaan, juuri Rakvereen suunnataan myöhemmin tänään. Mikähän sekin joku työmaajuttu takavuosina oli kun silloin Suomen uutisissa Rakveresta paljon kerrottiin? Ainakin 1990 suomalaiset rakensivat sinne maan suurimman lihakombinaatin, lihanjalostamon suomemmaksi sanoen. Bingo. Ovat muuten tosi tuoreen oloisia, pehmyitä ja kauniin mausteisia. Ehkä parhaita ikinä nämä rakvereläiset makkarasuikerot.

Poika ilmoittaa lomasta tulevan hyvä, koska linnoja. Eniten odottaa silti kaivosta ja sellainenkin kuuluu matkanluojan suureen suunnitelmaan. Antaa poitsun arvioida matkakohteet: Ensimmäisenä sellaisena laiva oli kuulemma rasittava ja outo, arvosana kolmekauttaviis.

 

Matkalla Kiiu-tornille

Tallinnan satamasta päästiin sujuvasti moottoritien päälle kohti itää. Motari on aika erilainen otus kuin mihin on muualla länsimaissa tottunut. Nopeusrajoitus 110 km/h ei erityisemmin kiinnitä huomiota eivätkä edes järkälemäiset nopeusvalvontakamerapilarit. Sen sijaan pientareella polkevia pyöräilijöitä ohitellaan harvakseltaan, bussipysäkit on aivan nopeiden kaistojen kupeessa just kuten hitaammillakin väylillä, eritasoliittymiä ei välttämättä ole jolloin kaistan yli käännyttäessä tai eräänlaisissa u-käännösliittymissä pysähdyksestä liikkeellelähtö satasta ajavan liikenteen sekaan saa tuntemaan erityistä tarkkaavaisuutta.

Päivämatkat tulee reissulla olemaan varsin kohtuullisia, enintään reilut 200 kilometriä. Melko pian myös osoittautui, että suuri valtaosa tiestöstä on hyväkuntoista ja tuttua kaksikaistaista asfaltoitua tyyppiä.

Ensimmäinen poikkeama motarilta kohdistui sen vierustalla nököttävään sisterssiläismunkkien tekemään Kiiu-torniin. Mahtavaa mahtavaa, näin saatiin natiseva aasinsilta olutaiheeseen. Ainakin osa porukasta varmaan tunnistaa nuo munkit samaksi uskonheimoksi, joka monissa luostareissaan panee kuulut trappistioluet. Sellaisen valmistuksesta näillä main ei tosin saatu kuulla, vaikka alimman kerroksen kahvilassa ystävällinen opasmummo 26 vuoden kokemuksella tornin tarinoista kertoikin. Pientä surua siinä että suomalaiset turistit ovat jostain syystä kaikonneet. Käykääs morjenstaas kahvilan väkeä kun ohi ajatte. Trappistioluiden sijaan myyvät lähellä valmistettuja likööreitä. Matkamuistoiksi lähti kaksi pikkuputelia, vaikka melko varmaan kukaan niitä ei tule juomaan.

Tornissa on neljä asuttavaa kerrosta ja niihin pääsi pientä maksua vastaan nousemaan. Enää tornia ei talvella lämmitetä, koska puulämmityskin on liian kallista. Isoja puupinoja muuten näki tosi paljon pientalojen pihoilla kautta koko matkan. Puun poltto taitanee olla suosittu lämmitysmuotona. Voihan pienhiukkaspäästöt.

Tuomarimme kertomaa tästä rastista: nollakauttaviis. Toki kohde oli pieni, mutta äärimmäisen sympaattinen. Saletisti pysähtämisen arvoinen ja vähän päälle.

 

  

Lahemaan kansallispuisto – Lahemaa rahvuspark

Metsätaipaleet ajoreitin varrella näyttävät paljolti samalta kuin Suomessa, mutta enemmän on lehtipuita, lehtoja ja oudompia lehtipuulajeja. Samaan henkoseen jää miettimään millaisena talven maisema levittäytyy kun lehdet ovat lehdoista poissa: horisontin täydeltä jättimäisiä risukkoja ja karahkakkoja?

Tien päältä jostain Viron itäisemmästä sektorista.

Ennen seuraavaan kohteeseen, Haran sukellusvenesatamaan, saapumista osuttiin vahingossa Lahemaan kansallispuistoon. Päästiin ajelulle ikimetsien läpi. Motarilta pikkuteille poistuttua kansallispuistoa ei voinut välttääkään, koska sen läpi oli ajettava satamaan päästäkseen. Ei varmaan ihan edustavaa otosta nähty puistosta, mutta on silti helppo todistaa sen puolesta ettei aktiivista metsänhoitoa harjoiteta. Ohitettiin myös leirintäalue, pyöräilijöitä, haikkaajia ja useita hannunvaakunalla viitoitettuja ylläripaikkoja.

Haran sukellusvenesatama

Tämä kohde löytyi alunperin jonkun toisen matkailijan blogista. Ei mitään aktiivista markkinointia turistikohteeksi varmaan siitäkin syystä, että tämä vanha sukellusveneiden demagnetisointitukikohta – mitä sitten tarkasti ottaen tarkoittaakaan – todellakin oli raunioina ja vaaran paikkoja riitti laiturille uskaltautuville.

Ekassa isossa kuvassa näkyvän vasemman reunan laiturille oli silti helppo kävellä kunhan vaan varoi askeleitaan. Erilaisia monttuja ja rautapiikkejä oli laiturin kansi tulvillaan, hapertuneista romahtamaisillaan olevista betonielementeistä puhumattakaan. Keskellä ja oikealla näkyvään osaan laituristoa ei puolestaan ollut menoa ilman venettä. Niissä osissa lojui myös sotalaivan raunio, jota nyt vain matkan päästä kykeni katseella zoomailemaan.

Hyvinkin lähellä noita betonijärkäleitä oli myös pieni satamalaituri uusine veneineen ja monine optimistijollineen. Käydessämme paikalla juuri tässä uudemmassa osassa satamaa oli käynnissä purjehduskurssi, joten aivan aavemaisen autioituneeksi aluetta ei voi väittää.

 

Video on kuvattu yhdestä laiturin yllärimontuista. Laiturin onkaloissa aallot tuottavat pahaenteistä ääntelyä nuljutessaan kilpaa ilmataskujen kanssa.

Mr. Dumari sanoo Haran satamasta: viiskauttaviis. No olihan täällä häkellyttävän isolla kädellä neuvostoajan ja -teknologian varjoja. Miellyttävän epätavallista.

Rakvere ja matkalla sinne

Reitin varrella Haljalan kohdalla piirtyi maisemaan isohkon näköinen panimoalue, Viru Õlu. Olutta ei valmistuspaikalla myyty eikä saaduista ohjeista huolimatta paikallista kauppaakaan kylältä heti löytynyt. Näitähän saa suht laajasti muualtakin, joten ei niin väliä ja saman tien keula kääntyi kohti Rakverea. Läheiseen Pohjakeskukseen silti mentiin syömään ja sen markettivalikoima antoi väläyksen käsityöläisoluiden saatavuudesta ruokakaupoissa. Aika edustavasti voi luonnehtia että marketeissa craftia joo on, ei hurjasti mut okei.

Viru Õlu tehdas. 

 

Rakvereen saavuttaessa suunta vei pienen keskustasightseeingin jälkeen linnaan. Sympaattinen hieno pienehkö linna kukkulan laella, jossa on kaikki oikean linnan hienoudet: vallitukset, muurit, ampuma-aukkoja, isoja ruokasaleja, isompi ja pienempi sisäpiha, käsityöläiskortteerit isommalla sisäpihalla, vankityrmä (checked!), viinikellari, korkeita kapeampia torneja, leveitä pyöreitä torneja, kappeli, alkemistin labra sun muuta. Aika kylmältä vaikutti näin heinäkuussakin, talvet on taitaneet olla melko kalmaisia.

Kyltti kertokoon historiasta:

Linnoitus ensi silmäyksellä.

Isompi sisäpiha. Pienempi löytyy edessä näkyvän muurituksen takaa.

Korkeimpienkin muurien päälle pääsi kuka vaan koska vaan nousemaan. Kiva sinänsä ja tyydyttää pikkupoikamaista uteliaisuutta ihan satasella, eikä vierailijoiden ylisuojeluun ainakaan syyllistytä. Turvallisuushype ei tässä maassa muutenkaan ole (vielä) samalla tasolla kuin jossain muualla. Sama heijastuu vaikka niissä moottoritiejärjestelyissä, rautatietasoristeyksissä ilman puomeja tai leikkipuistojen härvelitoteutuksissa.

Saatu kohdearvio linnasta: viiskauttaviis, ja samalla sukellusvenesataman reittaus kalibroitui tulokseen neljäkauttaviis.

Rakveren (sateen runtelemat) skuuttirampit: Viiskauttaviis (tässäkin säässä).

Sillamäe ja Narvaan saapuminen

Sillamäe sijaitsee Narvantien varressa ja Suomenlahden rannalla. Sinne oli helppo poiketa ajatellen tekevänsä sen ihan vaan nopsasti ja päästen vauhdilla takaisin tien päälle. Tässä vaiheessa päivää oli kiire, koska kuvitteli ehtivänsä Narvan linnaa kiertämään vielä saman päivän aikana. Ei kerinnyt. Jo nyt oli selvää että kovin isoa osaa etukäteen hahmotelluista paikoista ei yhdellä reissulla läpi kahlata.

Tällä teollisella pikkukaupungilla on oma omituinen historiansa neuvostokaikujen saattelemana tottakai. Sitä sanotaan suljetuksi kaupungiksi, koska sinne pääsy oli tarkoin kontrolloitua vuoteen 1991 asti. Sulkeutuneisuus kait johtui sotilaallisista kohteista, mutta teollisuus myös vahvasti keskittyi ydinvoimaloissa käytettyjen materiaalien työstämiseen.

Ohuen kohtaamisen jälkeen Sillamäe tuntui edelleen neuvostohenkiseltä, rappeutuvalta ja uudistuvaltakin kaupungilta. Erityisesti sen rantakatu ympäristöineen näytti kauniin idylliseltä, rekonstruoidulta. Sopivasti rantakadun länsipäästä löytyy Sillamäen õlletehas ja niiltä sijoilta myös aukeaa näkymä jonkun teollisuuslaitoksen päästölähteelle. Savupiippu työntää hämmentävän mustaa pluumia taivaalle, siitä videoklippiä jäljempänä. Sillä suunnalla on useitakin yrityksiä, mukaanlukien kemianteollisuutta.

Näkymä Sillamäen rantatieltä kohti kaupunkia.

Paikallinen panimo rantatien päässä. 

 

Saapuminen Narvaan sujui mutkitta eikä liikenne muutoinkaan ollut hankalaa. Mitä nyt summittaisen keskusta-ajelun vaiheisiin kuului ajautuminen rajanylityspaikan jonoon. Tie oli yksisuuntainen, joten vastakarvaan kaasuttaminen oli luonteva ratkaisu kunnes tajusi että punaisiakin päin ajamalla pinteestä voi palata muun liikenteen sekaan. Vähän hermostuttavaa, mutta niin helppoa.

Navigaattorista huolimatta majoituspaikan löytäminen osoittautui ennakoitua haastavammaksi. Syynä eniten se, että kuvitteli etsivänsä hotellia tai hostellia, joka jotenkin erottuisi katukuvassa samalla nimellä kuin booking.com sitä myy. Väärä luulo. Toisekseen kukaan niillä main bongattu elävä olento ei puhunut muuta kuin venäjää. Tilastonkin mukaan väestöstä yli 90% on venäjän kielisiä.

Tavalliseksi asuinkerrostaloksi jo siinä vaiheessa arvatun talon alakerrassa oli iäkkäämpi rouva päivystämässä. Vaikka yhteistä kieltä ei ollut, hän osasi päätellä haahuilun tarkoituksen. Whatsup-viestittely-yrityksetkin majoittajan kanssa auttoivat ennen pitkää ja parinkymmenen minuutin kuluttua kerrostalon ala-aulaan saapui englantia tarpeeksi taitava huoneiston omistaja.

Kerrostalo oli paikoin huonossa kunnossa, mutta vuokrattava asunto oli rempattu ympäristöönsä nähden todella siistiksi ja koristeltu voimakkaan tuoksuvalla parfyymillä. Kolmen hengen majoitus hintaan 38,50 EUR/yö ei sitä paitsi jätä mahdollisuutta valittaa pienistä. Seurueen pienin taisi kuitenkin saada shokkihoitoa siitä, että kaikkialla ei asiat ole yhtä hyvällä tolalla kuin kotimaassa. Ilmapiirissä ja rakennuksissa leijui tuulahdus neuvostokosmoksesta. Kerrostalot olivat usein rapistuneen näköisiä ja olemukseltaan raskaita. Mielessä käväisee oma ensi kosketus Viipurin kaupunkiin vuonna miekka ja kypärä.

Lootus Apartmentsin majoitus: yksityishenkilön vuokraama huone kerrostalon yläkerroksissa. Kuva on otettu Venäjän rajanylityspaikan edestä.

Väsyttävän päivän jälkeen helpoimman ratkaisun ruuan hakuun tarjosi takeaway-Mäkki. Länsimaiset ostoskeskukset luovat kovaa kontrastia muuhun kaupunkirakenteeseen. Luulenpa, että alue tulee yhä vaan siihen suuntaan muuttumaan. Paikalta löytyi jo nyt monet länsimaissuomalaiset ketjut Elisasta lähtien. Logosta päätellen Finnkino näyttää Virossa toimivan nimellä Forum Cinemas. Narvan teatterinsa se on jo ehtinyt lopettamaankin, mutta myöhemmin näitä osui matkan varrelle.

Olin ajatellut juoda matkan varrelta ostetun markettioluen päivän päätteeksi. Narvan majapaikka olisikin tarjonnut hulppeat puitteet siihen, sillä kämpän ikkunasta näkyi suoraan vironpuoleinen Narvan ja rajan takainen Iivananlinna. Aikainen aamulähtö teki kuitenkin tehtävänsä ja nukkumatti saapui ennen kuin suunnitelma pääsi edes esivalmisteluun.

Narvan linnan torni huoneiston ikkunassa.

Aamupalaa ja säästöön jäänyt iltapala. Tykännevätkö täällä rahkasta enemmän: Valio ainakin pakkaa ne 25g suurempiin pakkauksiin ja makuvalikoimakin  osin poikkeaa. Esimerkiksi tätä kirsikan makua ei ole Suomessa näkynyt.

Toinen matkapäivä, tiistai

Harvoin nukkuu vuodesohvassa näin hyvin ja herää selkä kipeänä. Hyvää unta.

Narvan linna eli Hermannin linnoitus

Narvan historia on häkellyttävä. Kuka muisti historian tunneilta, että nämäkin mannut on aikanaan olleet tanskalaisten vallassa. Kaupungin paras ja Vironkin yksi merkittävistä kohteista aukesi aamukymmeneltä. Tätä varten tänne on tultu. Olimme ensimmäiset.

Narvan linna. Sisäänkäynti linnoituksen ulkopihalle tapahtuu nro 15 osoittamasta kohdasta, josta käy liikkuminen kaupungin suuntaan. Linnan asukkien ja aarteiden suojaukset tarjoilevat analogiaa siihen miten vuosisatojen päästä tietoverkkojen uhkiin valmistaudutaan. Suojataan tärkeitä kohteita muurein ja palomuurein, tähystetään tornista vihulaista ja skannataan bittitrafiikkia, pystytetään eri tasoisia muureja ja ekstranettejä, salataan viestejä, tehdään tunneleita ja takaportteja.

Narvan linna ulkopihan sisäänkäynnin suunnalta.

Sisäänkäynti linnan sisempään osaan. 

Narvan linnasta näkyi hyvin rajajoen toisella puolen sijaitseva Ivangorodin linna. Vuokraisäntä tiesi kertoa, että sen kunnostustyöt vielä odottavat itseään.

Narvan linnan pohjoinen pienempi sisäpiha.

Edellä kuvassakin näkyy entisöintitöiden olevan kesken eikä kaikkiin osiin ollut pääsyä. Tosin entisöinnistä on vähän harhaanjohtavaa puhua. Ennemmin kyse on linnan tyylillä tehdystä modernisoinnista. Koska sähköt, valaistus, juokseva vesi, ilmanvaihto osassa tiloja, turvallisuusrakenteet, lämpötila- ja kosteuskontrolleja. Wifistä, valvontakameroista, sprinklereistä ja muusta talotekniikasta ei saatu suoria huomioita, mutta varmaan niitäkin on. Tulee mieleen Turun linna jota rajusti restauroitiin omassa lapsuudessa. Nyt se hehkuu modernia vanhaa linnamaisuuttaan.

Arvio linnasta: viiskauttaviis. Kaikki – etupäässä 1. yön majoitus – ei silti miellyttänyt: ”Niin köyhä maa, että piti tehdä museo vanhaan linnaan”, ja matkalle vahvistuu kasvatuksellinen funktio.

Kvassi

Linnan pohjoisella sisäpihalla puotien joukossa oli linnan apteekki. Se myi muun muassa kvassia, viron kielellä kali ja venäjäksi квас (kvas). Kyseessä on perinteisesti ruisleivän kanssa ja käyttämällä valmistettu mieto alkoholijuoma. Vahvuutta tällä kvassilla oli 0,5% ja tuopillisen hintana 4 EUR.

Oli tietty otettava se tuopillinen, mikä muistutti maultaan paljon kotikaljaa. Juoma oli tehty linnan apteekkarin toimistossa ja sattui niin hyvin, että juoman tekijä oli itse sitä tarjoilemassa. Keraamisesta tuopista tarjoiltuna kvassi oli korostuneen kylmää, tummaa, vahvasti rukiista, megamaltaista ja makeaa, mitä aistimusta kylmyys taittoi. Eipä oikein voi verrata niihin (kuitenkin pieneen määrään) kvasseihin, joita on marketeista pullotettuna tullut maistettua. Way better. Tähän asti en ole ollut kvassin ystävä, mutta nyt se muuttuu. Vaimo luonnehti juomaa siman ja kotikaljan sekoitukseksi. Itse lisäisin pienen mausteisuuden.

Seurueen kärsimättömyys sai pinkomaan pian jo seuraaville rasteille. Jälkikäteen jäi hiukkasen harmittamaan, ettei tullut kyseltyä tarkasti valmistustavasta. Teorioita ja reseptiikkaa sen tarkemmin miettimättä: hyvin pitkälle suomalaisen kotikaljan ominaisuuuksia tässä on. Venäläisestä kvassista löytyy komeat tarinat taustalta, ainakin amerikkalaisittain kerrottuna samoin kuin esimerkki reseptistä.

Apteekkarin toimisto sisäpihalla.

Tuoppeja valmistetaan myös nahkasta.

Panimomestari itse. 

Kalit perusmarketissa jossain myöhemmin matkan varrelta. Valikoiman määrästä päätellen – toistakymentä sorttia – virolaiset hyvinkin kuluttavat enemmän kaliaa kuin suomalaiset kotikaljaa.

Kaivosmuseo – Eesti Kaevandusmuuseum

Kohtla-Nõmmessa sijaitsevan kaivoksen museointi toteutettiin teollisen toiminnan loputtua 2011. Maan päällä on ilmainen ulkonäyttely kaivoskoneista. Jo siinä pääsi hyvin Indiana Jones ja Tuomion Temppeli -tunnelmiin. Maan päällä myös on vanha öljyliuskeen rikastamorakennus, johon osa museota on rakennettu.

Käsittämätön munkki kävi ajoituksen kanssa, sillä maanalaiselle kaivoskierrokselle olisi pitänyt ilmoittautua etukäteen. No ei oltu. Päästiin siitä huolimatta mukaan kun sattumalta oltiin mestalla 12:45 ja kaivoksen esittelykierros alkoi 13:00 ja sattui olemaan vielä tilaakin. Tarjolla oli vain vironkielinen opastus, mutta etukäteen nauhoitetut ja suppeammat kieliversiot sai kuulla kuulokkeista. Kaikki oppaat ovat olleet itse mainareina.

Museoituja kaivoskäytäviä on kilometrin verran. Ilman maan alle painumista olisi jäänyt 90% kiinnostavista ja jännistä hommista näkemättä, sekä vauhdikas ja meluisa kaivosjuna-ajelu kokematta. Myös oli erityisen nastaa, että suuri osa valtavistakin umpiruosteisista kaivostunneleiden koneista oli pidetty demoilukunnossa. Esimerkiksi räjäytyskaasujen ulosajamiseen käytetty tuulikone tuotti pienimpiä horjuttavan paineen. Varsinainen tuulitunneli.

Vaikka maan alle painuminen aiheutti aluksi silminnähden pelkoa, kohde sai huipputuloksen viiskauttaviis. Matkalle valitut kohteet tuntuivat nyt toimivan päätuomarin silmissä paremmin kuin hyvin. Kuulemma parempi kuin Narvan linna ja tähän asti paras kaikista. Jotain oli täälläkin parannettavaa, koska matkamuistot eivät aivan kohdanneet tarvetta: ”Mennään heti ostamaan Itiksestä matkamuisto kun päästään kotiin.” Nerffejä kun ei löytynyt täältäkään.

Kaivosmuseon maapäällinen osa vanhassa öljyliuskeen rikastamorakennuksessa.

 

 

Peipsijärven-Tarton reitti Viljandiin

Narvan linnaan ja kaivosmuseoon kannatti uhrata aikaa, mutta päivästä kului melkoisesti ennen kuin päästiin kunnolla kilometrejä nielemään. Kartalla katsoen päätie etelää kohti kulkee aivan Peipsijärven viertä, mutta tien ja järven välisen metsäkaistaleen takaa ei vettä näe. Suitsukalan myyntikojuja senkin edestä. Kovin paljoa lisämatkaa ei kerry siitä, että lopumman osan matkasta kaartaa pienemmälle rantatielle. Peipsijärven kylät mainitaan netissä matkailukohteena, mutta turismi ei tosiaan ole ehtinyt levittää valtavirran lonkeroitaan tänne. Pienemmältä tieltä joka tapauksessa avautuu paikoin avarat näkymät järvelle.

Matka kulki Tarttoon, jonka rooliksi jäi lähinnä ruokastoppi keskustakortteleissa. Piti ehtiä Viljandiin öitsemään ja jo illaksi ehdittiinkin sen linnoitus kiertämään.

Linnat ja rauniot vetää taiteilijoita puoleensa. Hän ei suinkaan ollut ainoa matkan varrella. 

Näkymä linnoituksen laelta Viljandijärvelle.

Viljandin linnanrauniot: nollakauttaviis. (Ei se minusta noin heikko ollut, koko linnoitusalue suhteessa muihin nähtyihin sanotaan 2/5.)

Majoituksen taso koheni kertaheitolla edellisestä. Huoneisto oli modernilla tavalla remontoitu taidekoulun tilavaan vinttiosastoon kaikin mukavuuksin. 

Majoitus Vanalinna apartement kelpasi kaikille arvosanalla viiskauttaviis. Huoneiston hinta 60 EUR/yö oli erittäin hyvä tasoon nähden. Sellainen rajoitus näillä on etteivät vuokraa polttariseurueille tai vastaaville. Ehkäpä ovat erehtyneet sen joskus tekemään.

Matkan 1. olut

Viljandinpäivän iltana ei ollut liiemmin kiirettä ja eilinen witbier pääsi näin siemailtavaksi MM-fudiksen äärellä. Kaivosmuseon edustalla oli ollut myös sepän käsityöpuoti, mistä lähti mukaan kuvan pullonavaaja (12 EUR). Avaaja on yksityiskohtia myöten viimeistelty, muun muassa puukahva tekstipainoin, kiillotetut pinnat ja roikotteluun sopiva nahkaremmi.

Siinä on totutusta poikkeava avaamismekanismi, mutta on tyylikäs ja hyvin toimii. On muuten poikkeuksellisen tukeva, joten molemmat kädet on syytä olla käytössä. Avaaja tarjoaa hyvän otteeen ja irrottaa korkin liki itsestään, terävästi ja siististi ilman minkäänlaista vääntymistä. Vääntömomentti riittäisi luultavasti nostamaan lankusta ruosteisen kolmen tuuman rautanaulan. Tehoja on siin mieles överisteen kuten rekisterikilvin varustellussa 2-paikkaisessa takamoottorikaarassa liikennevaloissa. Tällä availee pulloja ihan avaamisen nautinnosta. Pätevä pikku värkki.

Sen jälkeen kun kyseiseen avaajadesigniin osasi kiinnittää huomiota, niitä löytyi heti lisää käsityömyymälöistä. Ne pienet olutkulttuurierot. Laittaisin kuvan näistä vastaavista, mutta kun seuraavassa liikkeessä kuvaaminen osoittautui kielletyksi niin kunnioitamme sitä. Jään miettimään olisiko myymälälle enemmän haitaksi vai eduksi jos joku ottaa kuvan ja postaa liikkeen tarjonnasta pienen väläyksen.

Lasissa on Kolk Pruulikodan mansikalla ja ja limellä maustettu valko-olut (4,8%), nimeltään Nümf.

Näkö on sameaa, väri tummempioranssinen kuin wit muuten. Melko nopeasti poistuva vaahto. Voimakas epämaltainen ja epähumalainen tuoksu. Varsinkin mansikkaa varmaan nimenomaan siihen limeisyyteen sekoittuneena. Witiksi suutuntuma on paksu, hiilihapokkuus oleilee vähäisen puolella.

Maulta odotti pirteyttä enemmänkin. Marjaisaa alkua on suuhun kipatessa, mutta kokonaisuutena makukokemus on jotenkin kaoottinen. Mansikan sivallus viehättää, mutta omilla makunystyillä mallas asettuu vastakarvaan eksoottisempien aineksien kanssa. Juophan tämän toki ja suuret sympatiat raaka-aineita kokeilevasta meiningistä.

Matkapäivät jatkuvat seuraavassa osassa.



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to top