Vuosi sitten fiilingit ja muuta tarinaa oluen ikääntymisestä on rapoiltu vanhemmissa blogipostauksissa.

Pullo sihahti avatessa normaalia isommin ja pullonsuusta työntyikin hitaasti mutta varmasti vaahtotulppa esiin. Merkki siitä, että olut ei enää välttämättä olisi ollut ihan tiptop-kunnossa. Vaahto oli kuitenkin helposti hallittavissa eikä mitään överigushingia nähty. Tuopissa vaahto laskeutui aika nopeaan paljastaen jo tutun syvän tummanruskean oluen pinnan. Heti jääkaappikylmänä tuoksu oli vuoden takaista karamellisempi, mutta samalla häivähdys jotakin uutta aroamia oli tullut mukaan. Sellaista uutta, joka ei herättänyt pelkästään positiivisia mielikuvia. Jokohan nyt hapettuminen olisi päässyt vauhtiin? Lämmettyään (13 °C) tuoksussa alkoi puskea palanut sokeri hennomman karamellisuuden rinnalle.

Kahden vuoden ikäisenä maussa ei tullut raportoitua juuri makumuutoksia, muutoin kuin mausteisuuden, siirapin ja toffeehuippujen madaltumista. Nyt selvempiä muutoksia oli tapahtunut. Viileänä makuun oli tullut ennemmin tai myöhemmin odotettua sherrymäisyyttä, mikä on tavallista tummia maltaita sisältäville oluille. Samoin alkoholin terää löytyi entistä selvemmin. Aiempi oluttyyliin nähden ohuehko suutuntuma unohtui täysin näiden makumuutosten alle. Sitä piti jo vanhoja muistellen kaivaa esiin eikä silti meinannut löytyä.

Edelliset makuhavainnot olivat heti jääkaapista ottamisen jälkeen. Hetkisen kuluttua 13-asteisena oluesta löytyi sama vanha tuttu kyseisen oluterän sielu. Lämmenneenä nuo dramaattiset makumuutokset eivät enää olleet dramaattisia vaan entisen kaltainen makean karamellinen tripeltymäys tuli tervehtimään juojaansa. Uusi sherryulottuvuus oli pienessä hetkessä poistunut estradilta. Tässäkin vaiheessa suutuntuma näyttäytyi entistä olemustaan parempana. Se oli merkittävästi tiheämpi, runko oli sakeutunut ja täyteläistynyt. Samoin lämmenneenä kompleksiset maut mausteineen heittäytyivät suuhun selvästi 2-vuotiasta olutta kiihkeämmin. Nämä molemmat piirteet ovat kiistatta parantaneet olutta. Eikä missään vaiheessa varsinaisia virhemakuja tullut havaituksi ja hiilihapotkin olivat hienosti tallella.

Mielenkiintoista on tulla näkemään miten jäljelle jääneiden olutnäytteiden kanssa näkö, tuoksu ja maku kehittyvät. Ehtiikö olut jossain pullossa mennä pilalle? Tullaanko vielä näkemään gushing-tsunami? Oliko tuo pseudoeksessiivinen vaahdon muodostus vain yksittäisen pullon ilmiö? Oliko alun tuoksuepäilyt merkki jostain pinnan alla kytevästä? Nouseeko viileän oluen makumuutokset myöhemmin isompaan rooliin? Elämää reunalla. Joissain lähteissä samankaltaisille belgioluille on arvioitu viiden vuoden ikäännyttämisen tuovan parhaat tulokset.

Olipas jännittävä tuokio oluen makukaaren varrelta. Toki joku voisi jo sanoa oluen huippulaadun ohittuneen (vrt. vaahtotulppa ja epäilyttävä tuoksu kylmänä), mutta vuosikertaoluen metsästäjä olisi vain tyytyväinen. Viileänä maku oli muuttunut selvästi, aivan juomakelpoista se edelleen oli silloinkin. Lämmetessä tapahtui se huima juttu, että olut muuntui hetkessä paremmaksi versioksi alkuperäisestä omasta itsestään samalla kun viileämaistossa havaittu ikääntymiseen liittyvä sherrymäisyys peittyi piiloon.

PS. Tuokio tämän oluen seurassa päättyi lopulta traagisesti, kun makeita nautintoja janoava ampiainen valitsi tuopin haudakseen. Sattumoisin samana päivänä (26.7.2016) YLE kertoikin aiheesta: ”Ampiaisten käyttäytyminen muuttuu joskus oudoksi loppukesästä. Ampiaisten stressitila johtuu työttömyydestä ja ravinnonhankinnan vaikeutumisesta. …

– Stressaantuneena ruokaa metsästävät ampiaiset saattavat helposti eksyä ruokapöytiin ja sisätiloihin. Ne ovat myös persoja oluelle ja virvoitusjuomille. Vähänkin kun juoma haisee makealle, voivat ampiaiset sukeltaa tuoppiin, ampiaisia tutkinut Sorvari kuvailee.”

Kaipa sitä amppari voi luonnossa kohdata hullumpiakin tapoja päättää päivänsä. RIP.