Craft beer tölkki tulee – olenko valmis?

Tölkki tekee tuloaan laajalti myös muun kuin valtavirran lagerin pakkausmuotona. Ollako sitten kuluttajana pullomies vai tölkkimies? Oon ollut pullomies, koska:

1. Jotkin metalliset tölkkimakumuistikuvat ja muut vastaavat käsitykset.

Tätä on hyvä haastaa. Itse asiassa metallisen maun ei edes tarvitse olla lähtöisin pakkausmateriaalista. Metallisuus voi saada alkunsa huonosti säilyneistä maltaista, metalli-ionipitoisesta vedestä tai joillain laitteistoilla oluen panossa metalli-ionien irtoamisesta vierteeseen. Ruostumaton teräs on hyvä valinta panimolaitteistoihin.

Oluttölkin materiaalina alumiini kestää periaatteessa hyvin sen hapettumista, mutta alumiininkin pintakerros voi vaurioitua esimerkiksi happamissa olosuhteisssa. Joskus kauan sitten muitakin metalleja on tölkkien valmistukseen käytetty, eipä kait enää sillai että niitä Suomessa myyntiin päätyisi. Ainakin viimeisimpinä aikoina tölkkiformaatit ovat toimineet oikein jees ilman huomattuja metallisuuden vivahteita. Postauksissa vilahtaneina esimerkkeinä käyvät vaikka Maku Kolkki tai Brewdogin ja Against the Grainin muutama tölkki.

Yksittäisenä esimerkkinä syntyneistä metallisuusvaikutelmista puolestaan on Brewniversen taannoinen sivumakutesti sokkomaistatuksen muodossa. Oluena oli tölkkiversio ison panimon peruslagerista, johon sivumakunäytteet sujautettiin. Isommalla porukalla sitten maisteltiin näytteitä, joista yksi oli tarkoituksella metallinen. Maistajat tiesivät etukäteen kaikki testissä mukana olevat sivumaut, mutta eivät sitä missä järjestyksessä ne tulisivat. Kun uuden näytteen tullessa aina arvuuteltiin mikä sivumaku kulloinkin sokkonäytteessä maistui, lähes aina joku ehdotti metallista oli sitä siinä tai ei.

Metallisuuden pelkotiloissa voi miettiä sitäkin, ovatko kaikki oluttyylit yhtä herkkiä sille vai ovatko jotkut toisia herkempiä. Vastaus: puhdasmakuiset pohjahiivaoluet ovat niitä herkempiä. Joten olisiko tämä jo lähtökohdissaan enemmän lagereiden ja pilsien ongelma? Eikä pintahiivaoluiden ollenkaan? Jälkimmäisten kanssa en ole tähän mahdollisuuteen törmännyt kahdesta syystä: Aikojen saatossa pintahiivaoluita on niin paljon vähemmän ollut tölkissä tarjolla. Toisekseen nuo myös helpommin piilottavat virhemakuja, vaikka niitä kemiallisen koostumuksen mielessä olisikin.

Entä oluen säilytysajan pituus? Onko uskottavaa, että hyllyikänsä lopulla oleva lager on alttiimpi metallisuuden sivumakuun kuin sama olut vastatölkitettynä?

2. Muut mielikuvat kokonaisuutena pullon eduksi.

Mielikuvilla on merkitystä. Miksipä muuten brändäykseenkään kulutettaisiin niin paljon voimavaroja. Aivojen kuvantamistutkimuksesta jopa löytyy tukea käsitykselle, että makukokemus syntyy osin mielikuvasta. Huikea juttu!

Käsityöoluiden tapauksessa tölkki pahoin kärsii ainakin niistä mielikuvista, joita bulkkitölkkilagerit polkuhinnan volyymituotteina ja ohuen vähämakuisina ovat pakkausformaattiin liittäneet.

Ovatko toisaalta omakohtaiset havainnot linjassa sen nykyään kuullun väitteen kanssa, että tölkkilaatu olisi parempi? Sitä ainakin pysähtyy miettimään kirjoituksen kautta. Entä onko tölkki mielikuvissa ja/tai faktana merkitsevästi pulloa ekologisempi?

3. Tavat ja tottumukset.

Pullo on hyvä käyttöliittymä olueen eikä ole ollut valittamista siitä pakkausmuotona. Lasipullo toki voi rikkoutua, mutta käytännössä haitta on vähäinen. EDIT 14.11.2017: Kotiolutharrastajalle kiistaton etu on lisäksi mahdollisuus pullojen kierrätykseen omassa käytössä. 

Miten nyt sitten suhtautua koko juttuun? Sitä tässä tölkkimaisteluhässäkässä yritän itselleni selvittää. Jos kerran on ollut pullomies niin voiko siitä muuttua tölkkimieheksi ja onko siihen jotain selkeitä perusteita? Tervetuloa kokeiluolutkulttuuri.

Kymmenen askeleen polku tölkkitotuuteen

Ægir Sorachi Saison (5,1%) – Tölkki kuin peltimuki

Tämä sattuu olemaan ihka ensimmäinen aromitölkki kourassa. Onko se simppeli ja nerokas idea vai kuitenkin jotain muuta?

Merten jumala – Ægir – sanoo patentoineensa ”360End” kannen, tarkemmin suomennettuna ”360Pääty”. Jumalainen teko siis. Välttämättä ei kuitenkaan aukea, miksi näitä kutsutaan 360-tölkeiksi tai vastaaviksi. Aromitölkki kuulostaa huomattavasti fiksummalta IMO. (Jos tuo tulee siitä, että nyt entistä suuremman suuaukon keskuskulma on 360-astetta, niin onhan se nyt pienempisäteisen aukon kulmakin täydet 360 astetta.)

Hauskin toki on topless can kuten myös näkee kutsutun. Nimityksestä ehkä hyvinkin vielä syntyy yhteiskunnallinen keskustelu, tasa-arvokysymys ja kulttuurivarkaus, joten huumori sikseen. Toimii siis sissimarkkinointina erinomaisesti.

Melkein hämmästyttävää on, että näitä koko kannen laajuudelta avattavia oluttölkkejä on vasta äskettäin alkanut näkyä markkinalla. Monissa muissa elintarvikkeissa vastaavaa on ollut tyyliin aina, repäisykannella tai purkinavaajalla avattavia: hernekeitto, sardiinit, tomaattimurska, artisokan sydämet, you name it. Tervetuloa aromitölkit!

Kukaties joku tuo spesiaalituotteena markkinalle tölkinavaajalla venkutettavat olutpurnukat. Epäkäytännöllisessä omituisuudessaan nekin haluaisi nähdä. Saisko vaikka alkoholitonta olutta näin mukaan sotavoimien taistelumuonapakkaukseen. Kyllä sitä aina muutaman tölkin jaksaa täyspakkauksessakin kantaa.

Ægirin aromitölkin availua.

Fakshiit eiii!!!

Näihin tunnelmiin tiivistyy Ægirin avaaminen. Kuten edeltä kuvasarjasta näkee, ensin lasketaan paineet pihalle (2. kuva vasemmalta). Seuraava kuva puuttuu, sitä kun ei ehtinyt ottaa. Sen sijasta voi visioida ”fakshiit eiii!!!” -hetken. Vähänkään varomattomasti avatessa (s.e. kamera kuvausvalmiina toisessa kädessä) kansi voi nuljahtaa äkisti ja ainakin tällä kertaa rytäkässä 2/3 oluesta karkasi maahan (3. kuva sekä kuva oikealla).

Eka pikkureikä oli helposti saatu puhkaistua isolla vääntömomentilla, mutta iso reikä yllätti pahan kerran. Oli kämmi kokonaan omaa varomattomuutta tai ei, ja patentista huolimatta, takaisin suunnittelupöydälle. Muille neuvona: tukeva ote kaksin käsin.

Jos kuitenkin unohdetaan avaamiseen liittynyt draama niin onhan tämä nyt loistojuttu aromaattisille oluille. Tälle bisselle aromaattisuusehto täyttyy heittämällä. Kivempi kuin suoraan pullosta tai vanhan mallisesta tölkistä. Hyvään suuntaan on menty mut silti tuopista on helpompi kipata. Tölkissä kannen reuna onneksi repeää siististi auki siten, ettei tunnu olevan vaaraa huuleen tulevista viilloista.

Maku tarjoaa raikasta kirpeää sitrusta, havuista, ripeähköllä humalalla kuten kyljessään lupaa. Komeaa flavorihumalointia, siitä varsinkin pointseja. Enemmän ipaa kuin saisonia. Ei havaintoa metallisuudesta.

Stone Go To IPA (4,7%)

Edeltävän sotkun jälkeen oli syytä lohduttautua Berliinissä pannulla Stonen session ipalla. Eka snadisti lasiin ensimaistamista varten, sitten saunaan ja siellä loput suoraan purkista.

Perinteinen tölkkimalli aukeaa ilman havereita, mutta kuohut on kovat. Aaah, mikä aromihumalointi! Vaikka molemmat ovat hyviä, äskeinen Ægir oli vain varjo tämän rinnalla. Hedelmähajupommi! Persikkaa ja monta muuta hedelmää. Tuoksuttelu toimii kyl paremmin lasista sen isomman aukon takia.

Maku ei yllä yhtä koviin suorituksiin. Sessioisuus ottaa veronsa suutuntumassa, mutta loisto-olut myös makunsa puolesta. Humalat pelaavat hyvin yhteen: aromi, flavori ja katkero ovat kaikki omilla pelipaikoillaan. Mehuisa, sitruunainen.

Tuoksuttelu tölkistä: normisippauksella ei anna mitään tuoksua eli eroa on rajusti aromipurkkiin verraten. Normaaleilla ryyppäysmuuveilla sä pelaat hajuaistisi pihalle tälläsen perinteisen tölkin kanssa. Tuoksumaali kyllä on siellä kentän päädyssä, mutta maalia ei tule. Jos tunkee nenää epäluontevasti kohti tuota pientä tölkkireikää, niin antaahan tämäkin reippaat ja liki samat tuoksut kuin lasiin kaadettuna. Mutta tuskin kukaan luontevasti silleen oluensa nautiskelee. Kovin julkisilla paikoilla tai seurassa ainakaan.

Ulkona viileässä matkalla saunaan aromit senkun voimistuivat, mut sen voi huomata vain sillai oudosti tölkin reikää haistellen. Ajattelin, että tämä efekti katoaisi kuumille lauteille kannettuna ja silleen kävikin. Hyvää silti, maku potkii niin ripeän greippisesti. Miksi tyytyä bulkkiin jos muu on mahdollista? Luxusta saunaan! Ei havaintoa metallisuudesta.

Maku Vehnä (4,5%)

Vanhan mallinen tölkki aukee iisisti. Tämmöisiäkin ominaisuuksia pitää rekisteröidä…

Lasissa nätti näkö, tosi tiheä vitivalkokermainen vaahto. Tuoksu on kevyt hyvällä tavalla hiivainen, pullataikinaa, erittäin kirkas runko ja myös maku vaikkei kai tämä ole suodatettu. Ei ole klassinen baijerilainen jos sitä on haettukaan, ei liioin american tyyliin humaloitu, belgiwittimäinenkään tai hapan vehnäkään. Enemminkin on oma itsensä, puhdas ja kirkas ison juotavuuden kesänkevyt vehnä. Lämmetessään luovuttaa kirkasta teräänsä ja taikina nostaa osuuttaan.

Tölkistä saa samantyyppisen tuoksuhavainnon kuin Stonelle. Siinä mielessä, että normijuomisen otteella hajut jää seinämän taa ja hölmösti haistellen tuoksumaisema on oluelle ihan ominainen. Maku on jees tölkistäkin, mutta helposti kaipailee sitä korkeaa vehnäolutlasia. Fiiliksessä tehdään isoja kompromisseja. Ei havaintoja metallisuudesta.

Fat Lizard 51 Roadkill IPA 0,25L (6,5%)

Hauskaa, että tölkkiformaatti ottaa tuulta pienemmälläkin tilavuudella kuten Roadkill tekee. Isompaan suuntaan askeleita on otettu jo aiemmin; tasapäisyyden nimissä olisi voinut ottaa juontiin myös litran Karhu-tölkin. Näihin kahteen tölkkikokojen ääripäähän tiivistyy pitkälle se, mistä craft beer -kulttuurissa ja mainstream-lager-kulttuurissa on kysymys. Miettikääpä sitä.

Humalat Columbus, Centennial, Amarillo ja Simcoe – real american style yeah!

Aukeaa helposti ja hienosti. Suuaukko on sitä tavallista 0,33L tölkkiä pienempi. Tulee mieleen lentokoneissa joskus myydyt pikkucolapurkit. Tässä muuten on moderniin tölkkityyliin tarralabel. Läskiliskoilla on joissain tölkeissä brändinmukainen taustaprintti suoraan metallissa ja sen päällä läpinäkyvä tarralabel kyseiselle oluelle. Näitä löytyy ainakin Track Day Session IPAssa, Ankle Slapper Surf Alessa ja Bikini Top American Wheatissa. Fiksua ja näppärää. Uusi suuntaus tölkkitarraetiketöintiin on hyvä juttu siinäkin mielessä, että tölkitys ei enää automaattisesti tuhoa labelien keräilijöiden harrastusta.

Tölkistä sipattuna: Huippuaromit! Minireiästä huolimatta tuoksuu jo normityylin juontiotteella, siis ilman mitään reiän erityishaisteluita. Sitä sitten erityishaistellen raikkaat mehuisat sitrukset vyöryvät naamalle. Tätä pitäisi saada miesten tuoksuna. Vedän syvään henkeä, monta kertaa. Tuntuu että kaikki sairaudet on poissa! Niin no, sairauksia ei just ollutkaan, mutta varmaan olisivat lähteneet jos olisi ollut.

Makua siitä pikkurei’ästä lipitettynä irtoaa hyvin, hiukan jälkikatkeroa tulee flavorin kaveriksi. Tuoksun jatkumo makuun jättää hyvän mielen. Tämä olut nyt ainakin toimii tölkistä. Ei havaintoja metallisuudestakaan.

Lasista otto tuo nätimmän ulkonäön, mutta maku- tai tuoksurintamalla ei tällä erää ole erityisempiä etuja. Tuoksu itse asiassa oli kaikkein voimallisin suoraan tölkin reiästä nuuhkittuna, runsas vaahtokuori lasissa selvästi estää aromien nousun yhtä vimmaisina. Lisäteoriaksi reiästä nuuhkimisessa: Lieneekö niin, että kun hyvin aromaattinen olut ja hiukan paineinen tölkki ensi kerran avautuu, kaasumaiset tuoksut pääsevät purskahtamaan melko pienestä kanavasta voimalla eikä mitään vaahtokerroksiakaan ole siinä esteenä. Nuuhkikaapas reikiänne.

Tölkin kansia vasemmalta oikealle: aromikansi, vanha tuttu, 0,25L pikkutölkki.

Saku Tume (6,7%)

Tämä on ainiaan ollut suosikkibisse pahvilavakamasta, ennen ja jälkeen käsityöbuumin. Sen tyyliä ei labelissa mainita, mutta omissa kirjoissa menee tummana suklaisena bockina.

Tosi runsas makea suklainen aromi, tuoksahtaen jo heti avatessa. Siihen perään se outo reikäsniffailu moninkertaistaa aromit. Alkaa olla aromikäyttäytymisen kuvio selvä tölkkien kanssa. Ennakkokäsityksistä poiketen pikkureikätölkeistäkin on aromaattisista oluista tuoksuja irrotettavissa. Vaikkei se luontevasti istukaan oluen juonnin lomaan.

Maistetaan suoraan tölkistä: Tämä olut ei taida olla ihan tikissä. Ei huonoa, mutta joku tässä särähtää. Ehkä tässä sopii edes etäisesti epäillä sitä metallisuutta, vaikka juuri tällaisen oluen kuvittelee piilottavan makuvirheet erityisen hyvin. Pakkausaika on ollut 2017 tammikuun puolivälissä ja deadline siitä vuoden päässä. Ei siis ihan tuoretta näin loka-marraskuun taitteessa. Tölkin lämmetessä huomaa särähtävyyden poistuneen.

Ymmärrettävästi panimot eivät välttämättä tahdo laittaa tunnistetietoihin valmistusajankohtaa, mikä kuitenkin olisi tärkeää tietoa kuluttajalle. Tässä se kuitenkin oli, tosin silleen epäselvästi merkattuna, että päätelmä oli enemminkin oma valistunut arvaus leimoista kuin yksikäsitteinen ilmaisu pakkaushetkestä.

Lasista ottaen tietty kaikki oli taas esteettistä, vaahto erityisen viekoitteleva. Sen sijaan tuoksu itse asiassa oli paljon tylsempi, suorastaan heikko, raaka kalamainen ja vienosti tuhkainen, kun vertaa tölkkireiästä hörhöiltyyn tuoksuun. Mistäs tässä nyt oli kysymys? Ainakin taas oli lasissa paksu vaahtoaromitulppa tiellä. Sen mitä ulkonäössä voittaa, sen voi aromissa hävitä. Tölkki-lasi-eroiksi voi myös identifioida lämpimyyden: selvästi viileä tölkki oli juomalle eduksi, mutta lasiin kaatuneena juoma heti lämpeni ja kärsi siitä makumielessä.

Siitä kiintoisa maisto, että se oli kokeen ensimmäinen tapaus, jossa tölkistä juonti oli selvästi innostavampaa kuin lasista. (Mikä toki ei ota kantaa siihen miten homma olisi mennyt pullopakkauksesta otettuna.)

Stone Little Bastard Ale (4,7%)

Kun tölkitysajankohdan merkkaamista pysähtyi ihmettelemään, niin muutamia päiviä Tumen maistoa myöhemmin löytyi sellainen aukottoman selvästi ilmaistuna. Se oli oheisen kuvan Stone Little Bastard Ale, jolle annetaan myyntiajaksi noin 9 kuukautta.

Tuosta oluesta ei jaksa enempää sanoa kuin että ei siinäkään metallia tullut vastaan ja se pikku pirulainen maistui ohikiitävän hetkisen Noitapilleille. Tiedätte varmaan ne salmiakkiset lakukarkit.

Moor Beer Company Union’Hop (4,1%)

Ulkoinen mielikuva tavoittaa peltisyyttä ja metallisuutta ihan sillä, että alumiinin väristä pintaa on jätetty niin paljon näkyviin. ”Can conditioned”, tällaistakin myyntitekstiä alkaa siis näkyä. Aromia tulee reiän kautta, muttei muuten. Ei ihmeellistä humalointia, mut kiva melkein puhdas pienen kontrastin ale. Suoraan tölkistä maku mukavahko vahva puupehmeä.

Lasiin kaadettuna paljastuu hailakka runko, runsaan vaahdon nostava. Paksu vaahtokerros leikkaa aromit kokonaan. Makuun katkeroa löytyykin, ei paljon mutta löytyy ja jää väijymään jälkimakuun. Kaikkiaan sessioinen pliisuhko olut, vähän sellainen melkein onnistunut kotiolut. Ei silti peltiä maussa.

Amundsen Bryggeri Run to the Pils (4,7%)

Kaikkien aikojen toisen aromitölkkikokeilun kanssa osasi jo olla varuillaan avatessa eikä enää ollutkaan vaaraa oluen hölskymisestä. Helppoa kun käyttää kahta kättä.

Tämä kävikin mielenkiintoiseksi, koska tässä on asia tiedostaen ensimmäinen havainto ääriään myöten täytetystä tölkistä. Siitä lisää päätelmät-osioissa.

Tämä pils ei ole mitenkään aromaattista sorttia eikä aromikansi siten lunasta potentiaalejaan. Muutoin kuitenkin kokemus on pelkästään positiivinen ja innostavakin, kun ei mitään hölmöilytakaiskuja tullut kärsittyä. Ihan tasokas peruspils ei siinä mitään, eikä varsinkaan mitään metallisuuteen viittaavaa. Juominen onnistuu purkkikontekstissa oikein mainiosti eikä tässäkään ole pelkoa suun repimisestä reunukseen.

Maku Imperial Stout (8,5%)

Ensimmäinen tarraetiketöity ostamani tölkki (tämä on ollut piitkään jääkaapissa). No ehkä se kuitenkin oli Coolhead Brewingin IPAnema. Suurella varmuudella järjestyksessään toinen juomani stout tölkistä, ensimmäiseksi ehti Brewdogin Semi-skimmed Occultist.

Isompituoksuisia on nähty edellä. Onpa friikkimäinen tunnelma, kun haisteluosasto nousi testiagendalla näin korkealle. Vaikea sitä nyt on enää väistääkään.

Tämä on ensimmäinen kokeilun tölkkiparaatista, joka kuohuu yli jo tölkin reiästä. Ei oikeastaan liikaa, kuoha tulee sieltä hitaasti pitkän kaavan mukaan. Luonteikas tölkinkin suusta, mutta joku tässä fiilinkipuolella mättää. Tarvii sen näköulottuvuuden mukaan ja sama toki pätee pullo-olueen. Jää olo, että tälleen mennen luonteikaskaan stout ei vaan nouse potentiaalinsa tasalle.

Kaadan loput lasiin: Ja kas, heti parani olo siitäkin huolimatta, että tuoksut vaimentuivat vaahdon taakse. Tämän testikavalkadin vaahtotulppahavainnoilla voi olla fundamentaalisia seurauksia siihen, miten paljon vaahdon tuomaa visuaalisuutta haluaa jatkossa arvostaa. Ainakin siinä tapauksessa, että tulppa jää kovin pitkäksi aikaa näyttävästi näkyviin. Nimittäinnimittäin, kun tässä vaahto oli laskeutunut, paahtomallastuoksut palasivat. Olen tämän efektin olemassaolosta jostain lukenut, mutta teorian omakohtainen sisäistäminen on aina hieno hetki. Hiiltynyt, kuivattava, todellakin tykättävä ja tykittävä stout. Ei ole syytä pelätä metallisuuden häirikköä.

Sinebrychoff Karhu III (4,6%)

Viimeisenä kalibrointiolut. Taas aukee ihan nätisti. Alkaa olla perinteisen tölkin tilastot aromikantta vastaan avaamisen helppoudessa.

Tölkkiä naaman edessä säätäen ja haisuja hakien: Kylmää ja viljaisaa aromia. Onkohan tässä itsellä jotenkin outo päivä, koska tämä tuntuu melko juotavalta. Löytyy maltaisuutta ääriohuella suutuntumalla ja kliinisellä raikkaalla puhtaalla vedellä. Paljon parempi meininki kuin olin varautunut.

Mutta se mitä tällä kalibrointioluella lähdettiin hakemaan, oli metallisen maun mahdollinen spottaaminen. Ei löydy. Olut on 1,5kk ikäinen. Saattaneeko tilanne muuttua jos vaikka vuoden ikäistä vastaavaa maistaisi.

Lasista otettuna oli melko samat tunnelmat, joskin suoraan jääkaapista otettu tölkki tuntui kylmemmältä ja se sopi tälle oluelle paremmin. Lasista ottaen runsas kliinisenraikkaus poistui antaen tilaa enemmän maltaalle.

Millaisia mielikuvia nousee nautittaessa olut Coca-Cola -lasista? Onko lasilla mitään väliä?

Purkkiformaatin sanottuja etuja?

Tölkkejä näkee nykyään puffattavan parempana pakkausmuotona. Vissiinkai tämäkin trendi on lähtenyt Amerikan maasta, mutta on siitä meilläkin näyttöjä. Panimon puolelta tietysti ymmärtää, että jos valinta tölkkiin menosta on tehty, formaatin myynninedistäminen on välttämättömyys. Vaikka epäluulojakin markkinalla on, jotkut kuluttajat tuntuvat ostaneen sen päällimmäisen argumentin tölkkioluen eduksi. Siis sen, että purkki ei läpäise valoa lainkaan.

Stone Go To IPAn väittämät formaatin paremmuudesta (kuva vieressä):

1. ”Awesome for beer quality”: Jos lähdetään siitä, että pitkässäkään säilytyksessä metallisuutta ei makuun päädy, niin ei pääse makuja moittimaan. Ainakin tämän 10-osaisen polun havainnot olennaisesti puoltavat kelpo laatua tölkeissäkin.

Väittämä toisaalta vihjailee, että tölkkilaatu olisi parempi kuin muissa pakkauksissa. Siitä ei nyt saada kokeellisia näyttöjä. Yhtenä perusteluna tölkin puolesta käy edellä todettu valon täydellinen läpäisemättömyys, mikä estää valon aiheuttamia haitallisia ikääntymisefektejä. Periaatteessa näin, mutta omat kokemukset eivät anna aihetta epäillä ruskeiden lasipullojenkaan olevan erityisen herkkiä näille ongelmille.

Toisaalta tölkitysprosessissa voidaan kai paremmin välttää ikääntymistä nopeuttavan hapen päätyminen pakkaukseen pienissäkään määrin. Täydenkin olutpullon pullonkaulassa on silminnähtävä pieni kaasutilavuus ja riippuen pullotussysteemistä sinne voi jäädä happea sisältävää ilmaa, eikä CO2:sta suojakaasuksi.

Puolestaan kahden tölkin satunnaisotannalla: kaasutilavuutta on perinteisessä purkissakin. Seuraavassa ensimmäinen kuva näyttää molempia perinnetölkkejä edustavan nestepinnan korkeuden heti avatessa. Siitä huomaa ettei tölkki ole aivan täynnä. Kuvassa näkyy mille tasolle pintavaahto asettuu sisään kääntyneen laipan pinnalla.

Toisena kuva Amundsenin aromitölkistä paljastaa, että tölkki on täytetty piripintaan. Siinäpä nyt ainakin yksi periaatteellinen etu toteutuu tölkkiformaatille. Minkä havainnon heti seuraava toisen panimon aromitölkki kumoaa (3. kuva sarjassa), se kun ei ollut pintaan asti täynnä.

2. ”Infinitely recyclable”: Totta, joskin äärettömyys kannattaa tässä ymmärtää markkinointikielenä. Suomalaisessa juomapakkausten palautussysteemissä myös pullot kiertävät, joten vihjaus tölkkien paremmuudesta ei varsinaisesti pure.

Tarkempi eri materiaalien valmistuksen ja kierrätyksen tehokkuuden arviointi jää tämän kirjoituksen ulkopuolelle. Suoraviivaista vastausta on ehkä haastavakin löytää, tässä artikkelissa hieman enemmän aiheesta. Epäilen myös ovatko olutkuluttajat suuremmassa määrin niin tiedostavia asian suhteen, että erot tölkin ja pullon välillä vaikuttaisivat ratkaisevasti ostopäätökseen. Ainakaan muutoin kuin – jälleen kerran – mielikuvien perusteella.

3. ”Environmentally responsible”: Melko samaa asiaa kuin toinen väite.

Mikään edeltävistä väittämistä ei merkittävästi vähennä pullo-oluen kelpoisuutta suomalaisella markkinalla. Suomessa vieläpä nykyisin vapautuu pakkausverosta, jos – pullo tai tölkki – kuuluu pantillisen kierrätysjärjestelmän piiriin. Verottaja kertoo mm. ”Alkoholijuomien ja virvoitusjuomien pakkauksista kannetaan kansallista valmisteveroa. Juomapakkausveron avulla pyritään ohjaamaan juomapakkausten käyttöä ympäristöystävälliseen suuntaan. Vero perustuu lakiin eräiden juomapakkausten valmisteverosta (1037/2004).”

4. kohtana voisi olla taloudellinen etu, mutta Stonekaan ei sitä mainitse. Niin, kaipa se kuluttajalle herättäisi pelkästään negatiivisia tunteita ja sellaiset otukset ovat hyvin paljon muutakin kuin rationaalisia olentoja. Entä miten sitä taloudellista etua voi syntyä? Lokaatiosta riippuen verosääntely ja kierrätysjärjestelmät poikkeavat ja kenties joillain alueilla nämä toimivat tölkkikannustimena.

Toisaalta suurien volyymien toiminnassa selvä etu syntyy varastoinnissa ja kuljetuslogistiikassa. Syntyvä tilansäästö johtaa prosessien tehostumiseen ja sitä kautta positiivisiin heijastuksiin yrityksen kustannusrakenteessa. Pikkupanimoiden osalta jakelu on sen verran pienimuotoista, että motiivi logistiseen optimointiin on merkitsevämpää suurilla tai erittäin kasvuhakuisilla yrityksillä.

Oheisissa kuvissa on molemmissa 20 kappaletta 0,33L longneck-olutpulloja korissa sekä sama määrä saman tilavuuksisia tölkkejä. Pakkausmuodon merkitys tilansäästöön on ilmeinen silloinkin, kun tölkkisatsin ympärille kietaistaan tiivis muovikelmu tai pahvilaatikko. Painon kanssa on vastaava juttu. Puntarissa yksi täysi 0,33L lasipullo lyö digivaa’an näytölle 575g painon, tölkille se on vastaavasti 346g.

Totuuden tavoittelua ja päätelmiä

Tuoksuja eri tölkeistä ja muutenkin

Tölkkitotuutta tavoittelevan polun tallaaminen vahvisti sen ehkä ilmeisenkin asian, että perinteisestä tölkistä suoraan juotuna tuoksu kärsii. Silti siitä pienireikäisestäkin tölkistä saa niistettyä yksilöllisempiä piirteitä kuin oli ajatellut, jos vaan jaksaa hidastaa mieltään juomisen hetkellä sekä tehdä omituisia haistelumuuveja.

Aromitölkki on oikein verraton ja tuon nimensä veroinen, sikäli kun oluessa on sitä aromia. Voi sanoa onnistuneeksi innovaatioksi siinäkin mielessä, että omalla kohdalla pian testailujen jälkeen uusi kansi on positiivisella tavalla myötävaikuttanut ostopäätökseen kaupan hyllyillä.

Sivujohtopäätöksenä: Vaahto lasissa todellakin tulppasi tuoksuja. Tästä havainnosta jää hämmentynyt olo: miksi siihen ei ole aiemmin/muiden oluiden kanssa huomiota herättävästi törmännyt? On ollut monta, monta, monta tilannetta, jossa sama olisi pitänyt tulla huomatuksi muutoin kuin vain oppikirjoista. Tätä vaahdon vaikutusta aromiin sietää tutkiskella vielä erikseen. Tölkkimaisteluiden jälkeen ekat pikatestit aiheesta aiheuttivat entistä enemmän hämmennystä: Välillä tuoksu tuntui tulppautuvan välillä ei..

Kokonaisfiilingit ja jatkoajatukset

Positiivista tästä kaikesta on se, että historian havinaa nauttivat mielikuvat tölkkioluen metallisuudesta eivät saaneet vahvistusta. Mielikuvat joka tapauksessa istuvat sitkeässä ja on vastustamatonta epäillä metallisuuden sivumaun kehittymistä ehkä joskus ajan kanssa tai erityisen happamassa ympäristössä. Jatkossa aiheesta voisikin olla testailua, missä maistetaan nimenomaan hyllyikänsä lopulla olevia tölkkioluita ja toisaalta alumiinitölkkiin pakattuja hapanoluita.

Tällä kertaa erityisesti Saku Tumen pyörittely mielessä johti toteamukseen, että pakkaustyypistä, vakiotuotteesta ja vakioiduista valmistusprosesseista huolimatta elävä tuote kuten olut on yksilö siinä määrin, että tietyllä olutbrändillä silloin tällöin esiintyy eroja suhteessa omiin aikaisempiin muistikuviin ja havaintoihin. Näin käy joskus rajuinakin poikkeavuuksina vaikka kuinka olisi ison firman ja ison tuotannon hyvin tunnettu olut. Pelkkä pakkaustyyppi tuskin on ainoa selittävä tekijä jonkun tietyn olutannoksen miellyttävyyteen, ellei nyt joissain poikkeustapauksissa.

Tämän kokeilun tölkkioluet siis tuntuivat maun puolesta ihan kelpo kamalta. Tölkkinosteesta huolimatta juon oluen mieluiten lasista ja hankin olueni ensisijassa pulloformaatissa. Jälkimmäisen seikan suhteen mukana on tottumusta ja muita mielikuvia, mutta ne ovat valideja pointteja nekin. Sitäpaitsi voihan sitä olla sekä pullo- että tölkkihenkilö. Näin asian äärelle hidastamisen jälkeen kulutuskäyttäytymisessä onkin jo tapahtunut se muutos, että en enää varsinaisesti kaihda tölkkioluita.

Lisävalaistusta asiaan kokonaisuutena ja myös psykologisten efektien merkitykseen on luvassa vielä seuraavassa postaussarjan osassa: ”Maistuuko tölkitetty olut jotenkin erilaiselta? Osa II: Tieteellisempi näkökulma.”