Blogi

Kalja ja sen tehtailun alkuajat Suomessa

Oispa kaljaa – siis mitä?

Laitetaan alkuun lievästi kiristävä pipo päähän: Kaljalla tarkoitetaan mietoa, yleensä alle 2,5% vahvuista, melko kevyttä ja tummaa makeahkoa mallasjuomaa.

Kalja on siten selvästi miedompaa kuin useimmat oluet. Sen tekeminen tapailee oluen valmistustapaa siinä, että molemmat tehdään hiivalla käyttämällä vedestä ja mallastetusta viljasta. Kaljan valmistuksessa ei käytetä humalaa, joka taas kuuluu oluen keskeisiin raaka-aineisiin.

Ainakin nykyisin kaljamallas tuntuu olevan peräisin rukiista, joka taas ei olutmaltaana samalla tavalla dominoi. Aiempina aikoina kaljan tekemisessä saatettiin käymiskelpoisten sokereiden lähteenä käyttää ”ohramaltaan lisäksi ruismallasta, sokeria ja sakariinia”, ja kyllähän kotikaljaan nykyisinkin sokeria lisätään.

Löysätään hieman: Nykykielessä kalja-sanan merkitys on laajentunut viittaamaan mietoa olutta vahvempaan valtavirran lager-olueen. Silloin sanan käytöstä syntyvä mielikuva on dokailumyönteisempi kuin sen synonyymillä oluella. Kun kaljan ja oluen merkitystä pidetään yhtenevänä, nimenomaan kotikaljalla tunnutaan tarkoittavan alkulauseissa kuvattua kaljaa.

Joskus taas vaikuttaa siltä, että kaljasta puhutaan olut-sanan hienoista hienostelua välttääkseen, käsityöoluiden trendi-ilmiölle naljaillakseen tai ihan vaan maanläheistä rentoutta korostaakseen. Mietitään vaikka mainiota pussikaljaa. Vastaavasti pussiolut ei vaan toimi. Vaikka sen kyllä tietää että engelsmannin kieliset hihittelevät ihan kaikille pussialkuisille sanoille.

Edelleen esimerkiksi luostarikalja kuulostaa epäilyttävältä. Mielenkiintoista kyllä saunaolut ja saunakalja puolestaan futaavat molemmat loistavasti samassa merkityksessä. Terminä toki olutkin usein nauttii rahvaanomaisuuden leimasta, jos sitä verrataan muihin alkoholijuomiin.

Miedon oluen nimityksiä ja tuotenimiä on ollut monenmoisia. On puhuttu ainakin miedosta mallasjuomasta, kaljasta, pilsneristä, pöytäkaljasta, kotikaljasta, jääkellarikaljasta, tynnyrikaljasta, jauhokaljasta, vaarinkaljasta, talouskaljasta, astiakaljasta, joulukaljasta, raittiusjuomasta, naistensahdista, verottomasta mallasjuomasta, ykkösoluesta ja alkoholittomasta oluesta.

Vanhemmissa yhteyksissä ehkä eniten puhutaan juuri kaljasta, joka silloin nimenomaan on eri asia kuin olut. Kirjoituksen taustalla olevien tietojen mukaisesti tässäkin postauksessa pitäydytään siinä, joten:

Kaljaa saatana – eli lisää juttua kaljasta

Kaljan valmistuksesta

Kaljaa on tuotettu ns. jälkivalelulla oluen valmistuksen sivutuotteena. Tekniikka lienee monille kotipanijoille tuttu. Sitä käyttäen saadaan huomattavasti enemmän juomaa yhdestä ja samasta mallaserästä.

Tällöin vahvempaa olutta tehtäessä varsinaisen mäskin huuhtelun jälkeen huuhtelua jatketaan uudelleen niin kauan kun siitä vielä irtoaa sokereita. Näin saadut vahvempi ja heikompi kantavierre keitetään ja käytetään kumpikin erikseen. Lopputuloksena saadaan kaksi erivahvuista olutta. Ellei aihepiiri ole kotipanijalle tuttu, kiinnostunut voi lukea vaikka BYOn artikkelin parti-gyle brewingistä ja samalla siitä millaista olutta kutsutaan nimellä ”Entire-Butt”.

Kotikaljan valmistukseen toisaalta sopii paljon simppelimpikin metodi. Siinä kiehautetaan vesi vaikka liedellä kattilassa, lisätään valmis mallasrouhe ja sokeri. Nesteen annetaan jäähtyä ja hiivataan se. Lyhyen vain luokkaa vuorokauden käyttämisen jälkeen pullotetaan kalja ja siirretään viileään vuorokaudeksi. Nautitaan tuoreena. Tähän löytyy ympäri nettiä monia helppoja reseptejä, niin ei jaksa puuttua asiaan Laihian Maltaan youtube-linkkiä enempää.

Teollisen tuotannon alkuvaiheet Suomessa

Maltaan määrään pohjautuva verotus oli tullut Suomessa käyttöön 1883. Veronalaisia mallasjuomia olivat silloin kaikki muut paitsi ”kotitekoinen mallasjuoma eli sahti”. Tuohon aikaan mallasjuomista ainoastaan olutta ja portteria valmistettiin tehdasmaisesti. Kaljaa valmistavia panimoita alkoi ilmaantua kaupunkeihin 1890-luvulla aluksi maltaan huuhteluun pohjautuvaa tekomenetelmää käyttäen.

Kaljatehtaiden määrä oli kasvanut 39:ään vuonna 1903 ja edelleen 51:een vuonna 1905. Vastaavat lukumäärät oluttehtaille olivat jokseenkin samaa luokkaa, eli 38 ja 43. Vuonna 1905 kaljatehtaiden kokonaistuotanto niukasti ohitti oluen tuotantomäärän, molempien ollessa noin 6,6 miljoonaa litraa.

Syntyneiden uusien kaljapanimoiden toiminta oli vapaata. Niitä ei valvottu eivätkä ne maksaneet veroa. Näiden näennäisesti kotikaljapanimoiden toiminta alkoi aiheuttaa närää toimialalla, koska niiden tuotanto oli todellisuudessa tehdaspanimoiden luonteista asettaen muut panimot eriarvoiseen asemaan. Tähän tilanteeseen tuli muutos 1905 Suomen Panimoteollisuus Yhdistyksen ajaessa tasa-arvoisempaa verokohtelua.

Miedompien oluiden valmistukseen pyrittiin ohjaamaan verotuksella 1900-luvun alussa. Veroa moninkertaistamalla väkevämmistä oluista haluttiin tehdä ylellisyysjuomia korkean hinnan kautta. Teollisuudenhaara joutui pian vuonna 1907 muutoinkin hankalaan asemaan kieltolain valmisteluiden sitä uhatessa.

Vuonna 1912 Suomessa oli 66 kaljapanimoa, olutpanimoita oli 62 kappaletta. Viimeisen rauhan vuoden 1913 tilastojen mukaan mietoja mallasjuomia valmistui 21 miljoonaa litraa. Siihenastinen huippu, lähes 38 miljoonaa litraa, saavutettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1916. Molempina viime mainittuina vuosina verovapaiden panimoiden valmistama mietojen mallasjuomien määrä oli melkein 20-kertainen veronalaisiin panimoihin verraten. Kieltolain lähestyessä vain kahdessa vuodessa tuotanto putosi vajaaseen 13 miljoonaan litraan.

Puolestaan väkeviä mallasjuomia valmistettiin 1916 enää noin 3 miljoonan litran verran, tuotannon siitä yhä vähentyen 40 000 litraan vuonna 1918. (Vuosien 1913 ja 1916 osalta on eri taulukkolähteissä jonkin verran toisistaan poikkeavia tietoja, mutta yleiskuva tilanteesta näyttäytyy samansuuntaisena.)

Kieltolaista eteenpäin

Vuosikymmeniä nousussa olleen raittiusaatteen ja ehdottomuusliikkeen toiminnan pohjustama kehityskulku johti lopulta kieltolakiin, joka astui voimaan 1919. Tätä ennen olutpanimoiden kokonaismäärä oli jo lähtenyt  laskuun vuoden 1907 90:stä. Vuonna 1918 niitä oli jäljellä 26 kappaletta.

Kieltolain aikana mietojen, enintään 2,0 til-% alkoholia sisältävien, mallasjuomien valmistus oli kuitenkin mahdollista. Panimoiden ja kaljatehtaiden yhteenlaskettu lukumäärä nousikin kieltolaista huolimatta 63:een vuonna 1929. Pienen notkahduksen jälkeen määrä äkisti kohosi kieltolain päätyttyä 82:een vuonna 1932. Vastaava lukumäärä on olutbuumin seurauksena aivan äskettäin saavutettu uudelleen.

Seuraava kuva kokoaa tilastoissa olevan miedon oluen teollisen tuotannon alkuvuosista 1900-luvun puoliväliin. Vuoteen 1918 asti luvut perustuvat ns. Koveron komitean 1926 julkaisemiin lukuihin. Selvästikään aivan alkuvuosien kaljapanimot eivät näissä luvuissa ole mukana, koska sellaista verovapaata tuotantoa oli syntynyt jo 1890-luvulla.

Miedon oluen tilasto 1950-luvulle asti

Miedon oluen tilastoituja valmistusmääriä 1950-luvulle asti (Niemi 1952). 

Kieltolain aikana (1919-1931) juomamäärien tilastointi oli kirjavaa. Kuitenkin valmistukseen käytetyn maltaan ja panimoiden määrän kasvu heijastelevat mietojen mallasjuomien voimakkaasti kasvanutta kulutusta kieltolain aikana. Kulutuksen kasvu ei kuitenkaan ollut aivan niin voimakasta kuin vuosien 1919-1921 perusteella voisi kuvasta olettaa. Ennen vuotta 1921 mallaskulutuksen luvuissa eivät kaljapanimot olleet mukana.

Kieltolain kumoamisen jälkeen vuonna 1932 verovapaiksi jäivät 1,8 til-% tai vähemmän alkoholia sisältävät juomat. Tätä väkevämmät jaettiin kolmeen veroluokkaan. Näistä I-veroluokan vahvuus oli 1,8-2,8 til-% ja II-veroluokan yli 2,8-4,0 til-%. Kuten kuvasta näkyy, II-veroluokan merkitys jäi marginaaliseksi ja sen valmistus loppui melko pian. I-veroluokan olut ylitti verottoman kaljan määrässä vuonna 1938.

Vuonna 1941 Suomessa oli 25 kaljatehdasta ja 10 ykkösolutta valmistavaa panimoa. Sotavuosina talouskaljan menekki oli hyvä, mutta se ei juurikaan tuottanut voittoa panimoille säännöstelyn pakottaman matalan myyntihinnan vuoksi. Kannattamattomuus heijastui tuotteen heikkoon laatuun.

Mietojen mallasjuomien kulutuksen huippu saavutettiin pian sotavuosien mentyä. Samoin oli tapahtunut edellisenkin sodan jälkeen. Vuonna 1947 kaljaa ja I-olutta valmistettiin ennätysmäisesti yli 100 miljoonaa litraa. Heikosti säilyvä kalja kulutettiin valmistuspaikan läheisillä alueilla, mutta ykkösolut kesti jo pidempiäkin kuljetuksia.

Tultaessa 1950-luvulle verottoman oluen kulutus romahti taantuneen talouskehityksen ohessa lähes puoleen huippuvuodesta eikä siitä enää noussut. Ykkösoluen myynti vältti vastaavan romahduksen. Vuoden 1968 lopussa kaljatehtaita oli enää kolme sen jälkeen, kun osuusliikkeet Elanto Helsingissä ja Voima Suolahdessa olivat lopettaneet. Vuoteen 1969 mennessä ykkösoluenkin valmistus oli hiipunut 27 miljoonaan litraan.

Kaljaa ja muita mietoja oluita valmistetaan kuitenkin edelleen, sekä kotitekoisesti että yritysten toimesta. Kaupallisesti tuotettuja kotikaljoja ovat muun muassa Laihian Maltaan Tuoppi Kotikalja (1,1%), Sinebrychoffin Perinnekalja (2,2%), toholammilaisen Finn Spring Oy:n Ukko-Pekka Kotikalja (0,9%) ja Olvin Kotikalja (2,2%). Mietoja ja alkoholittomia kotimaisia oluita on lisäksi saatavilla suuri joukko.

Kaljoja myynnissä marketissa 2017

Kaljoja markettimyynnissä 2017. Litrahinnat vaihtelevat noin 2-4 euron haarukassa.

Lähteet

  • Niemi, Jalmari, 1952: Suomen panimoteollisuuden vaiheita. Panimoteollisuusyhdistys ry.
  • Turunen, Matti, 2002: Jos täytätte mun lasini – Suomalaisen panimo- ja virvoitusjuomateollisuuden vuosisata. Panimo- ja Virvoitusjuomateollisuusliitto ry.


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to top