Verjnuarmu Sawuportteri ja Malt Monster Thunder Stout

Verjnuarmu (suom. verinaarmu) Sawuportterin nimeä kantava olut on kuopiolaisen Iso-Kallan panimon tuotos alunperin noin vuoden takaa. Kotistoutina mukana on Brewniversen oma menneen kesän olut työnimellä Malt Monster Thunder Stout.

Verjnuarmulla on pimeä väri kuten oluttyyliin ja kaipa musiikkityyliinkin sopii. Musiikkinäytteenä versionsa legendaarisesta kappaleesta:

Oluessa on hieno kermainen ja muodon löytävä vaaleanruskea vaahto. Harvemmin näkee vaahdon lasketuvan noin rauhallisesti ja harmonisesti tuopin ulkopintaa. Samaa visuaalista efektiä näkee kuvankäsittelyn keinoin jäljiteltävän mainoskuvastoissa, mutta eihän se ole sama juttu. Puhdasta ja kliinistä sillä tavalla, mutta tosielämän aitous ja rosoisuus puuttuu. Vielä tasaantuneenakin Verjnuarmu jätti kermanhetteisen puolen sentin samettikerroksen pintaan. Tuoksussa löytyi pehmeätä täyteläisyyttä.

Molemmissa oluissa on mallaspohja pääroolissa. Kummassakin on käytetty monen montaa eri mallasta. Verjnuarmun tapauksessa tuotetietojensa mukaan: pils, pale ale, savu, cara, munich, crystal, suklaa, musta ja ohra. Vähän jäi mietityttämään listan viimeinen ”ohra”, oliskohan tuo sittenkin mallastamatonta ohraa, mutta antaa olla samassa muodossa kuin panimo materiaalissaan ilmaisee. Brewniversen stoutista löytyy aika paljon samaa: pale ale, savu, munich, crystal, suklaa, vehnä, ruis sekä mallastamaton paahdettu ohra. Yhtenevät maltaat on merkattu viheriäisellä ja eroavuudet punastelevalla fontilla.

Muutamastakin syystä oman bissen työnimeksi tuli edellä jo mainittu Malt Monster Thunder Stout. Ensiksi, eri maltaiden lukumäärä on raisun puoleinen ja toiseksi maltaiden kokonaismäärä (14 kg) on jokseenkin älytön kotisysteemille (kuva alla).

Oli aika työ saada maltaat vettymään eikä se kunnolla onnistunutkaan, vaikka yllättävän hyvin kuitenkin. Edeltävän kuvan maltaiden yliannostuksesta hieman ropisi lattialle, mutta olennaisesti kaikki kuitenkin näkyvät seuraavassakin kuvassa. Siinä maltaiden viemä tilavuus on jo merkittävästi ja silminnähden pienentynyt veden imeytyessä niihin.

Tällä kertaa panimon laskennalliseksi tehokkuudeksi tuli 59%. BYOn artikkelin mukaan esimerkiksi pale -maltaalle, jota tässäkin erässä suurin osa oli, on labrassa saatavissa noin 78% tehokkuus sekä vastaavasti erikoismaltaille 55-65%.

Edeltä näkee, että kaikki maltaat eivät yhdellä kertaa mahtuneet mäskäysastiassa veden varaan. Aktiivinen sekoittaminen melalla oli välttämätöntä ja myös hankalaa. Siinä joutui käyttämään kunnolla voimaa, minkä takia rosteriverkosta tehty mallassylinteri paikoin repesi mäskätessä.

Vaan kun panemaan ruvetaan, niin ei viitsi keskenkään jättää. Lopputulos osoittautui myöhemmin oikein maistuvaksi näistä pienistä vastoinkäymisistä huolimatta. Sattui vielä niin, että ulkosalla katoksessa pannessa reipas sadekuuro raikasteli kesäpäivää ja ukkonen kovisteli uhmakkaasti maisemaa.

Tulipa valmistettua täysi satsi ja prikulleen systeemin mittojen mukaan. Kolmessa seuraavassa kuvassa näkymiä mäskäyksen jälkeisestä lämpötilan nostosta kiehumislämpöön. Kattilan kantokyvyn ylittävä ja runsaan sokerinen vierretahma löysi uomansa aina lattialle asti (2. kuva), mihin sokeri palaa karahti kiinni esteettisiinkin tunnelmiin (3. kuva). Sen jälkeen rolling boilissa roiskuteltiin jäljelle jääneet ylimääräiset vierteet laidan yli (4. kuva).

Humaloinnin suhteen kumpainenkin olut on säyseä. Verjnuarmu oli saanut osakseen Northern Breweriä ja East Kent Goldingia, IBU 26. Malt Monster Thunder vastaavasti nautti Amarillosta, IBU 38.

Ruokakauppamyyntiin tehdyssä Verjnuarmussa on voltteja (4,5%) omaa olutta (7,5%) vähemmän. Eron huomaa maussa, vaikka alkoholi ei maistu kummassakaan. Stoutista tuli splitattua useampikin versio, mm. kaksi muutoin täsmälleen samaa olutta ainoana eronaan hiiva. Toinen käytettiin perusalehiivalla ja toinen oli mausteisemman lopputuloksen tuottava. Verjnuarmu on noista lähempänä perushiivaversiota, mistä syystä juuri se on tässä postauksessa verrokkina.

Säilömuistin syvistä kerroksista työntyi Verjnuarmun ominaisuuksia lähelle vastaava toinenkin kaupallinen olut. Se on Murphy’s Irish Stout. Milloin lie tullut sitä viimeksi juotua – siitä on aikaa. Verjnuarmu on kermankuohuista, tummansuklaista, paahteista, kevyttä. Ei tyylissään äärevä, mutta kauttaaltaan tasokas. Suutuntuma jää tuoksun lupausta ohuemmaksi, mutta on tämän vahvuisena hyvin hyvä. Olut löysi ominaismakunsa jo viileänä eikä lämmetessään persoonaansa lähtenyt mihinkään muuttamaan.

Malt Monster Thunder oli vielä muutama viikko pullotuksen jälkeen lähes vaahtoakehittämätön. Hiivat olivat nähtävästi käyneet hyvinkin loppuun pääkäymisen aikana. Onneksi jo kuukauden kypsyttelyn kohdalla oli havaittavissa vaahdonmuodostuksen olevan paranemaan päin. Silloin maistaessa muodostui hyvin kermaisen näköinen parin sentin vaahto muutamassa minuutissa hälveten. Tuoksu oli paksun suklaamaltainen, luvaten hyvin täyteläistä suutuntumaa. Kylmänä siinä oli tuoksuun nähden ohuempi suutuntuma, joskin maultaan se oli voimakas suklaasalmiakkinen ja paksuhko. Kolmen kuukauden iässä (kuva alla) hiilihapotkin alkavat olla reilassa maun suhteen, joskaan vaahdon kestävyys ei ole ainakaan vielä tässä vaiheessa kuninkaallinen. Kypsyessään tässä perushiivatussakin versiossa alkaa löytyä intensiivisyyttä ja mukaansatempaavaa mausteisuutta sekä ensi- että jälkimaussa.

Oluiden raaka-aineita katsomalla voisi ajatella molempien olevan paljonkin toistensa kaltaisia. Näin peruslinjoiltaan onkin. Visuaalisuuden suhteen Verjnuarmu vie voiton, mutta matalamman alkoholisisällön (ja siten myös pienemmän mallas/vesi -suhteen) vaikutuksesta runko on kevyempi. Myös maku on selvästi suoraviivaisempi. Miellyttävän maistuvia oluita molemmat, joskaan savumallas ei nouse kumpaakaan dominoimaan.

Kotiolutharrastajan arvio Verjnuarmusta: Panisin